Helmikuun haikeutta ja pysähtyneisyyttä

Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että tämä talvi voisi jo pikkuhiljaa olla taputeltu? Aloin miettimään eilen, miten vähän me Suomessa ollaan nähty auringonvaloa viime aikoina. Viime kesä oli pilvinen ja viileä, muistaakseni kunnon kuumuutta oli pari viikkoa. Sitten tuli syksy, talvi, talvi ja vielä vaan talvi….Miten sitä kaipaakaan kuivia katuja, skeittareiden lautojen kolinaa, pyöräilyä, ohutta kevättakkia. Pieniä kevätkukkia. Ja auringonvalo, se puhaltaa sieluun ja tuntuu, että kevätpuro solisee sisuksissa ja saa kaiken tuntumaan kevyeltä, pehmeältä, helpolta. Se tunne, kun kävelee kadulla ja voi sanoa ”olen elossa”. Näitä kaikkia asioita mietin, kun olin yksin lounaalla ainoana asiakkaana kasvisruokaravintolassa.

Ensin mua ahdisti. Ja ahdisti itseasiassa koko ruokailun ajan. Mua ahdisti se, ettei paikassa ollut ketään, jouduin syömään yksin, paikka oli hyvin pelkistetty, vanha kartano. Mä ahdistuin mun yksinäisestä hetkestä. Miksi mä olen täällä lauantai-iltapäivällä yksin. Missä kaikki muut ovat. Ikkunan takana satoi lunta, ikkunalaudalla oli melkein loppuun palanut kynttilä. Lautalattiat narisi, kun niillä käveli. Söin yksinkertaista kasvisruokaa. Kassakuitissa luki ”taivaallista ruokaa”. Kävelin lumisateessa kotiin.

Mutta tänään tajusin, miten erityinen hetki tuo oli. Ei se ollut huonoa tuuria, elämän pysähtyneisyyttä, tyhmää talvea, mun omaa yksinäisyyttä. Sen tarkoitus oli herättää. Ja musta tuntuu, että mä jo pikkusen heräsin.