Emme suojele toisiamme sillä, että leikkaamme toisiltamme siivet. Leikkaamme vain ne siivet pois.
Sana ”normaali” on myrkyllisintä, mitä voi olla.
”Normaali” tarkoittaa jotain, joka pitäisi olla maailmassa kaikista yleisintä. Sanana se edustaa jotakin todella keskeltä. Normaali asia tai esine on huomaamaton, liiallisia ominaisuuksia omaamaton. Ei hyvää, eikä huonoa. Nolla. Kädenlämpöinen, hajuton, väritön.
Ihmisinä meillä on usein paniikki siitä, ettei jokin asia meissä tai elämässämme ole normaalia. Pyrimme kohti tuota maagista päämäärää. Ettemme nyt erottuisi tällälailla epänormaalina. Silti maailmassa menestyneiksi luokitellut ihmiset ovat heitä, jotka ovat varmasti eniten saaneet kuulla loan heittoa siitä, ettei tuollainen asioiden tekeminen tai ajattelu ole normaalia. Rakastamme ominaisuuksiamme. Ja toisia välttämättä emme. Mutta persoona ja luonne muodostuu ainoastaan sen takia, että olemme tietyllä skaalalla plussaa ja miinusta erinäisten asioiden kanssa. Esimerkiksi, olen miinuksella leipomistaidoissa, mutta aivan hullun rakastava tyyppi. ”Normaali” olisi ainaostaan erottumattoman ok leipoja ja hyvin ei-huono-eikä-hyvä läheinen. Alatteko hahmottaa, kuinka mahdoton asia normaali on tästä näkökulmasta?
Toisella tavalla katsottuna ”normaali” ei tarkoita keskitasoa ollenkaan, vaan täydellisyyttä. Historiassa meillä on surullisia esimerkkejä perheistä, jotka henkeen ja vereen ovat tavoitelleet normaalia julkisivua ja kätkeneet sisäänsä uskomattoman paljon kipua ja tulehdusta. Vihaa, seksuaalisia toiveita,alkoholismia, rikokseksi leimattuja rakkaustarinoita, perheväkivaltaa, todellisuuden pakoilua siksi koska se on vain liian painavaa kantaa. Ulospäin on pitänyt hymyillä, esittää että kaikki on ”normaalia”. Normaalius, täydellisyys ja ehdoton keskitaso on myrkyllinen fantasia, johon kukaan meistä ei yllä. Ja hyvä niin.
Mitä sitten, jos poistuisimme tavoittelemasta tuota myyttistä asiaa? Mitä jos yhtäkkiä siirtyisimme hyväksymään muissa sen, mistä itse tunnemme kipua ja riittämättömyyttä? Mitä jos saapuisimme maailmaan, jossa niin typerä asia, kuin itsensä enemmän nollalinjalle asettaminen olisi avoimesti itsensä tuhoamista? Ihminen tekee pelottavia asioita siksi, että hän tuntee niin suurta painetta ja surua siitä, että oma elämä ei koskaan tule saavuttamaan tuota hienoa ”normaalia tasoa”. Kuinka useilta targedioilta henkilökohtaisessa elämässämme ja suuremmmassa skallassa säästyisimme, jos saisimme miettiä itseämme juhlistettuna ja vaalittuna sellaisena, kuin satumme olemaan? Mitä jos meidän ei tarvitsisi koskaan pelätä tai piilotella itseämme ja olisimmekin riittäviä? Jonkun sanoessa ”lapsesi ei ole aivan normaali” sanoisimme ”Hyvä. Toivon hänestä ihmistä, en robottia.”
Kun tunnemme väsymystä ja kipua, alamme arvostella ympäristössä noita asioita piilottaaksemme omat tuntemuksemme. Hyökkäys on paras piilopaikka, sanotaan. Olemme toistemme peilejä. Kun haluamme minimoida toista ihmistä, pelkäämme itsessämme sitä ominaisuutta tai tunnemme kipua, ettemme itse ole koskaan saaneet lupaa tuolle asialle näkyä ja toteutua. ”Normaalin” tavoittelu on aivan hirveää roskaa. Ei ole olemassa maailman normaaleinta asiaa kuvun alla jossain upeassa salissa, jota kohti kulkemista jokaisen täytyy elämässään tavoitella. Ei ole olemassa ”normaalia” väestönosaa. Meidät on kaikki ripoteltu ympäri ihmisyyden kirjoa. Siinä hommassa ei ole sijaa ajattelulle, jonka mukaan meidän pitäisi pyrkiä samankaltaistumaan mahdollisimman paljon.
Emme yksinkertaisesti ole samanlaisia. Emme todellakaan tykkää samanlaisista asioista. Emme koskaan tule näyttämään samalta, tuntemaan samalla tavalla tai edes ajattelemaana sioista samalla tavalla. Sen tulisi olla normi. Erilaisuuden. Kunnioituksen, itsenään toteutumisen, tsemppaamisen ja toisen näkemisen pitäisi olla taito jokaisella. ”En koskaan tavoitellut unelmaani koska minulle sanottiin että on normaalia työskennellä koko elämä jossain muussa asiassa ja siinä meni elämä.” Jonkun muun määrittämä elämä. Jonkun muun kivuista käsin arvotettu elämä, jota kaikeksi pahaksi onneksi uskottiin.
Marssini normaaliuden vastustamiseksi kumpuaa kaikesta siitä kivusta ja vahigosta, jonka olen nähnyt ympärilläni. Katkeruus, pelko ja itsensä kutistaminen on se lopputulos, jonka niin moni kohtaa tavoitellessaan asiaa, jota ei edes ole. On yksilöllisiä tarpeita, yksilöllisiä tuntemuksia, oma luonne, oma polku, omat taistelut ja kasvuvauhti. Ei ole aikajanaa tai mallia, jonka mukaan pitäisi elää. Voit mennä vaikka naimisiin 72 vuotiaana. Voit perustaa kodin, minkälaisen tahansa, 55 vuotiaana. Voit rakastua ensimmäistä kertaa kypsässä iässä ymmärrettyäsi, että hengailit koko tämän ajan vääränlaisessa ympäristössä löytääksesi sinulle sopivaa rakkautta.
Täyttymyksen ja hyvinvoinnin tuntemus ja sitämyöten halu aktiivisuuteen ei tule muiden painostuksen tai arvostelun tuloskena. Se tulee ainoastaan hyväksynnästä ja siitä olosta, että itselle on olemassa paikka. Se leiri voi olla saavutettavissa vasta kovan nousun jälkeen. Mutta jos meillä ei ole mitään ymmärrystä tai tajua siitä, että olemme jossain kohdassa elämäämme ja maailmaa arvokkaita, ei meillä ole syytä olla. Piste. Se tila on liian lohduton. Ja liian usein normaaliutta tavoitteleva ihminen väsyy ja murtuu, sillä häneltä puuttuu elämästään vaikeuksien ohelta kaikki riemu, ilo ja hyvä tunne. Kokoajan tienviittana oli se, että hyvää oloa ei saa näistä asioista, mitä kaikki muut näyttävät arvostavan elämässään (eikä sekää välttämättä pidä paikkaansa). Muinoin oli lehtiartikkeli siitä, kuinka muuan afrikkalaisheimossa on tapana laittaa väärintekijä kylän keskellä olevaan painaumaan. Sen ympärille kerääntyvät kaikki muut heimolaiset. Väärintekijästä puhutaan hänen kuultensa hyvää niin kauan, kunnes hän muistaa, kuka on ja että hänen tekonsa oli väärin tai pahaa. Hän itse haluaa korjata tilanteen ja kokee paikkansa heimossaa arvokkaaksi.
Meidän tulee muistaa, että kohdatessamme yhden ihmisen arvostelun, se peilaa usein ainoastaan häntä itseään. JOS meillä olisi mielessämme kuva ja tieto ”normaalista” elämästä, miksi kokisimme oikeutusta yrittää vetää ympärillämme olevia ihmisiä ja läheisiä kohti tuota omaa uskomustamme? Siinäkin tilanteessa, että he kokisivat koko asiasta huonoa oloa, pahoinvointia, sanoisivat sen meille kenties ääneen ja silti jättäisimme kannustamatta ja kuuntelematta heitä? Eikö tällainen toiminta kuulosta aika pahalta? Silti niin moni meistä sortuu sellaiseen. Onnellisimpia ovat he, jotka uskaltautuvat irrottautua kaavamaisen olemisen ulkopuolelle kuuntelemaan itseään ja omia tuntemuksiaan. Kaikista kovimmin jaksaa puurtaa hän, joka kokee tarkoitusta ja hyvää oloa siitä, mitä onkaan tekemässä.
Emme suojele toisiamme sillä, että leikkaamme toisiltamme siivet. Leikkaamme vain ne siivet pois. Vaikka itse saisimme täyttymystä ja tuntisimme jonkin asian hyväksi, pitää muistaa, että kukaan ei ole me. Maailma on täynnä tärkeitä asioita. Toinen ihminen kokee elämänsä tärkeät asiat yhtä tärkeinä, kuin me koemme omamme. Siksi jokaisella tulee olla kunnioitus toista ihmistä ja hänen tuntemuksiaan kohtaan, sillä ne ovat yhtä totta. Joskus olemme todella ahdasmielisiä ja typeriä tajuamatta sitä itse. Saatamme haluta toiselle hyvää, mutta tehdä sen aivan väärin. Silloin tehtävämme on pyytää anteeksi, antaa toiselle tilaa toteutua ja tukea häntä matkalla siihen. Ajattele, kuinka hyväksi kokisit olosi tällaisessa tilanteessa. Nyt anna sitä niin paljon kuin ehdit. Ja siinä sivussa anna sitä myös itsellesi kaikista eniten. Saatat olla ensimmäinen, mutta se on tärkeä alku.
Loppuun vielä kaikista konkreettisin vertaus normaalista, jonka omasta elämästäni keksin. Opiskellessani kosmetologiksi, meille opetettiin että on olemassa ihotyypit, joihin kaikkien kasvojen ihot jollailailla kuuluvat. On olemassa esim ikääntyvä-,öljyyntyvä-, kuiva-, seka- ja normaali-iho. Seuraa tärkeä opetus.
Noista ihotyypeistä ”normaali-iho” on niin harvinainen, että siihen ei törmää usein koskaan. Uudelleen: se, jota kutsutaan normaaliksi, on todellisuudessa jotain niin harvinaista, että sitä ei ole kellään. Todellisuudessa yleisin ihotyyppi onkin seka-iho. Eli sekoitus kaikkia yksilöllisessä skaalassa. Kasvojensa ihoa voivotteleville saattaakin upota tässä vertauksessa juuri se olo, kuinka kipeästi se, mitä olemme aiheuttaa epävarmuutta ja huonoa oloa. Ja kuinka vähän sillä on todellisuuden ja realistisuuden kanssa mitään tekemistä.
Armeliasta tulevaa viikonloppua ihmiset. <3
