Olet tarpeeksi! Tässä miksi.
Eräs nuori nainen kysyi menneellä viikolla ”Miks kaikkee pahaa aina vaan tapahtuu?”. Sanoin muistaakseni hänelle jotain siihen hetkeen sopivan kannustavaa, mutta jäin miettimään hänen sanojaan. En siksi, että olisin pohtinut elämän haastavia tapahtumia, vaan ehkä enemmänkin sitä, että meitä ei valmisteta sellaiseen tarpeeksi. En nyt siis tarkoita kyynistä koulimista kylmään ja pahaan maailmaan. Tarkoitan myötätunto, sydän ja rakkaus edellä menemistä. Meitä pidetään monesti aikamoisessa pumpulissa, kunnes se pesästä ulos tuuppaus tapahtuu muodossa tai toisessa. Toisille ennemmin, toisille myöhemmin. Toisille liian aikaisin ja toisille ehkä sitten pikkuisen myöhään.
Aikuisuus itsessään on aikamoinen järkytys. Elämä on vaikeaa ja ihmisyys varsinkin, niin kuin olemme monenne kertaan todenneet. Pystymme omilla eväillämme ainoastaan parhaimpaamme, mikä silloinkin jää usein jollainlailla vajavaiseksi. Oman kyvyttömyyden ja elämän mahtavuuden tajuaminen on kriisi. Emme ole ohjaksissa, vaan kokemassa tätä vuoristorataa sellaisina, kuin olemme.
Asenne mitataan siinä, kuinka haasteet ja pahat tapahtumat ottaa vastaan. Haluaako niiltä paeta, vai oppiiko ratsastamaan elämän aallolla ja silti näkemään myös kaiken sen hyvä, mitä maailma tarjoaa? Kasvaako, antautuuko, vai alkoholisoituuko? Se on varmasti yksi ihmisyyden suurimpia koetinkiviä.
Kaiken tämän härdellin keskellä olemme usein myös liian ankaria toisiamme kohtaan. Koettu kipu näkyy mulkkuutena toisia ihmisiä kohtaan. Tällöin paha on voittanut ja ihminen rakentanut itselleen piikikkään muurin ”maailman pahuutta” vastaan. Mutta jos pystyy kaiken koetun kivunkin jälkeen osoittamaan myötätuntoa ja lempeyttä on melkoisen vahva. Paha voittaa, jos sen antaa voittaa. Emme voi muuta, kuin yrittää säteillä niin paljon hyvää, kuin omassa ympäristössämme voimme. Se on tarpeeksi ja se on paljon, vaikkei se joskus siltä tunnukaan.
Elämän luonne ei ole olla helppoa. Kaikkine sattumuksineen, fyysisine kipuineen ja kolotuksineen meidän täytyy vielä usein selvitä toisistammekin. Kristilliseen näkökulmaan kuuluu uskomus siitä, että kaikki hyvä pitää ansaita kärsimyksellä. Mikä siis ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Se on myrkyllinen ja suoraansanottuna aivan hirveä tapa suhtautua elämään, joka tarjoaa myös niin paljon hyvää, kuin mille olet valmis avautumaan. Jos autat itseäsi, maailma kyllä antaa. Mutta jos suljet silmäsi ja keskityt kaikkeen vaikeaan, näet ainoastaan sitä ja elämäsi täyttyy myrkyllä. Saamme levätä, nauttia ja ottaa vastaan ilman ensin koettua kärsimystäkin! Piste.
Ja mitä niihin ympäröiviin, elämän koulimiin ankeuttajiin tulee:
”Mä en suostu olemaan kiinnostunut mulkkujen mielipiteistä.”
-Antti Holma
Ja se, mitä olisin halunnut vastata nuoren naisen tuntemukseen pahan taakasta on, että se on osa ihmisyyttä. Kumpa ei olisi. Mutta on. Sairaus, menetykset, tulipalot, ikävät yllätykset.. Ne kuuluvat elämään. Mutta ne ovat vain osa sitä. Eivät totuus tai koko paketti. Elämä on myös rakkautta, kauneutta, rauhaa, ihmisten hyvyyttä, välittämistä, pyyteettömyyttä, turvaa.. Kaikkea sitä. Meidän tulee vain jossainvaiheessa päättää, mitä osaa edustamme. Joskus herääminen tapahtuu kyynisyyden jälkeen. Oikeastaan aika usein. Olemme tämäntästä oman kipumme ruokkijia ja sen lähteitä. Saat sitä, mitä annat. Mutta jos suostumme (kuten esimerkiksi ikiaikainen Buddhalaisuus opettaa) antautumaan ja hyväksymään kaikki elämän muodot, saamme nauttia kaikista sen mauista, huikeista huipuista ja yhteydestä, josta emme ole osanneet aikaisemmin unelmoidakaan.
Viisaus kuuluu
”Elämä on tanssimista sateessa.”
Ensilukemalla se saattaisi kuulostaa lannistavalta. Mutta elämä voi olla, jos niin haluat, juuri sitä tanssimista. Se ei ole seisomista kädet suorana kaatosateessa ja tuntemista, kun vesinorot juoksevat rintsikoidesi ali.
Vaan nimenomaan sitä tanssimista. Hurjaa, nauruntäyteistä, sekopäistä, paljasjalkaista, heittäytyvää tassimista niin että kaikki näkee! Sinä päätät.