Mitä minä elämääni tarvitsen?

Suurimpia kysymyksiä omassa elämässäni on ollut ”Mitä Minä todella tarvitsen elämääni?”

Vastaaminen siihen olikin sitten vaikeampi, pidempi prosessi. Se vaati itseeni perusteellisesti tutustumista, omien ajatusteni tuomitsematonta kuuntelemista ja kivuliasta riuhtomista irti opetetuista mielipiteistä.

Olin nuori, noin 25 kun matkani todella alkoi. Olin ollut onneton koko aikuisikäni, en ollut löytänyt omaa paikkaani olla ja olin myös vakavasti sairas. Mitä kovemmin itseäni syyllistin, ruoskin eteenpäin ja huusin itselleni ”Sinun täytyy!!” vajosin syvemmälle onnettomuuden tunteeseen. Tuo ei auttanut minua, kuin eksymään entistä pahemmin omalta tieltäni, joka kuitenkin taustalla oli niin kamalan selkeä. Olin puskenut itseäni kohti muualta tulleita tavoitteita. Keskittynyt haalimaan asioita, jotka olivat sosiaalisesti hyväksyttäviä, enkä koskaan kysynyt itseltäni rakkaudella, mitähän se olisi, mitä itse tarvitsisin elämääni.

Pikkuhiljaa, monien tapahtumien ja miettimään pakottavien muutosten jälkeen huomasin olevani lähemänä itseäni, kuin vielä koskaan ennen. Kaikista eniten olin alkanut pohtia kysymystä ”Miksi?”. Tuo lieneekin kaikista paras tienviitta kohti omannäköistä elämää. On hyvä kyseenalaistaa, mutta se ei automaattisesti vielä tarkoita, että olisi lähtökohtaisesti erimieltä. Omia ajatuksiaan kannattaakin kyseenalaistaa ja huomata, koska mieli ja tunne ovat erimieltä. Tunne on se asia, joka useimmiten pitää paikkaansa, kun mieli sooloilee kaikenlaisten opittujen ja sisään istutettujen sokkeloiden parissa. Aloin tutkailla hyvin syvällisesti sitä, miltä mikäkin asia minussa tuntuu. Miltä minusta tuntuu se, että tavoittelen tätä asiaa? Noh, olenhan negatiivisesti uuvuksissa, burn outin partaalla, eksyksissä itsestäni ja menossa kohti epä-itse valitsemaani ulevaisuutta, mutta hei. Mitäs tuosta. Tällaiset hetket avasivat hippu kerrallaan sitä, mistä minut tähän maailmaan oli tehty. Ja kaikista naurettavinta tuossa prosessissa oli se, kuinka löysin kaiken kuonan alta sen ihmisen, joka olin nuorena ollut. Tiedättekö. Silloin aivan nuorena ennen paineita muiden miellyttämisestä ja maailman kohinan kuuntelemisesta.

Se mistä väsyn ja tulen onnettomaksi, on yhtä iso tienviitta. Valmiita vastauksia ei tarvita. Monesti se onkin iso iso virhe, jos kysyt itseltäsi kysymyksiä odottaen oikotietä valaistukseen. Mitä sallivammin, pikkuhiljaa ja kysymys kerrallaan lähestyt itseäsi, sitä enemmän se paljastaa. Olet kokonainen universumi täynnä asioita ja taikaa. Mutta ei ole mielesi ja egosi ja oman lapsenkiukkusi päätettävissä, koska sinulle annetaan tietoa siitä ja kuinka paljon. Mitä enemmän jarrutat ja annat aikaa, odotat vastauksia ja niiden ilmentymistä, saat. Saatat saada yhtäkkiä kokonaisen lastin tietoa, jos sinuutesi kokee sinun olevan siihen valmis. Alitajunta on viisas, suunnattoman viisas. Se ei anna meille asioita, joihin emme ole valmiita. Tämä on muuten tosi juttu. Vasta, kun olet valmis pysähtymään oikeasti, olemaan kiirehtimättä ja valmis antautumaan viisautesi edessä saat. Ainoastaan sitten, kun sanot itsellesi ”Kerro minulle, kiltti. Minä odotan tässä ja kuuntelen, mitä sinulla on kerrottavaa.” Sisuksesi ovat kyllä sen verran itsepäistä porukkaa, ettei niillä ole minkäänlaista tarvetta paljastaa yhtään mitään kuunteluhaluttomalle. Siinä me sitten olemme. Vanhalla iällä miettimässä olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.

Hylätä ja päästää irti. Siinä ehkä ihmisluonnon pahiten pelkäämät asiat. Mitä jää, jos päästän irti tästä uppiniskaisesta uskomuksestani? Hetkeksi kipu ja tyhjyys, mutta se sama kipu ja tyhjyys tuntuu myös hyvältä. Se sama tila täyttyy tuotapikaa tiedolla, jota et ole itse päättänyt egosi voimalla. Korostan tässä kirjoituksessani nyt ehkä sellaisia monelle todella hipiltä kuulostavia asioita. Itse rakastan kaikkea hippiä ja olen siinäsuossa lähtemättömästi kyynärpäitäni myöten. Mutta nämä asiat ovat taivahan totisesti niitä, joilla yksi ihminen on itsensä parantanut ja löytänyt todella ne asiat, joilla rakentaa oman näköinen elämä ja arki. Joten kannustan todella kuuntelemaan ja sanomaan sille sisäiselle muutosta pelkäävälle epäilijälle piutpaut. Hänkin on minulle hyvin tuttu tyyppi.

Meille liimataan päälle niin paljon uskomuksia ja tietoa, että vihdoin lastin tajutessaan on hetken aika neuvoton. Sosiaalisesti hyväksyttävät asiat, läheisten omat uskomukset ja paine, vaikeus irrottautua vanhentuneiksi huomatuista asioista. Siinä se työsarka. Olen matkallani huomannut, että en tarvitse paljon rahaa. Haluan paljon rahaa. En tarvitse suurta uraa, vaan haluan uran. En tarvitse mihinkään statusta, maailman paine ja ympäröivät normit laittavat meidät haluamaan statusta. En tarvitse isoa taloa. Olisin tottapuhuen siellä todella onneton, sillä karsastan liian suuria tiloja ja pelkään öisin pimeitä nurkkia ja jatkuvia käytäviä. En myöskään halua tyhjiä huoneita ja väkisin niihin ostettavia huonekaluja täytteeksi.

Mitä me sitten tarvitsemme, kun egon ja maailman halu riisutaan?

Minä tarvitsen oman tilan. Sen tilan, jossa ei ole kiirettä ja johon minä vaalitsen laskea ympäristöni mielentiloja. Minä tarvitsen elääkseni sen oman kuplani, jonka sisäpuolella minä valitsen rauhassa reagointini tason. En halua pelkästään elää, vaan olla elossa. Tarvitsen kuulla joka päivä lintujen laulua, saada unohtua tuijottamaan yksityiskohtia, juoda portaallani kesäisin kahvia ja saada rauhasta käsin valita elämäni asiat. Tarvitsen voida niin hyvin, että kykenen lähtökohtaisesti rakastamaan ja olemaan lempeä ventovierraillekin. Kriisin hetkellä tarvitsen saada säilyttää samaisen kirkkaan olotilan ja pystyä tekemään parhaat valinnat, joilla tilanteesta selvitään. Tarvitsen saada säilyttää rauhallisuuteni, kun sitä testataan. En tarvitse suurta, uutta taloa! Tarvitsen talon. Juuri tämän talon. Ja oman pihan asioiden kasvattamiselle ja sille porraskahville. Olen onnellisimmillani pienessä, kodikkaassa tilassa. Olen onnellinen, kun ympärillä on mahdollisuuksia, ei krääsää.

En tarvitse uutta autoa! Tarvitsen hyvän auton. Se antaa minulle vapautta ja kätevöittää elämää. En tarvitse ventovieraiden ylistäviä mielipiteitä ja hyväksyviä katseita. Tarvitsen itse valitsemani lähipiirin ja perheeni rakkautta. Tarvitsen saada rakastaa heitä takaisin. Tarvitsen elämäntehtävän ja se minulla jo on. Välittäminen ja muutoksen lisääminen tähän maailmaan on supervoimani. Teen sitä niin kauan, kun se koskettaa edes yhtä ihmistä. Yksikin on tarpeeksi. Tietoisuuden lisääminen on aina tärkeää. En tarvitse oikeasti kahvia elääkseni. Haluan tarvita sitä. Tai no oikeastaan se lisää hyvinvointiani dramaattisesti ja antaa minulle pieniä tuumailuhetkiä, joten tarvitsempas!

Tarvitsen tehdä omasta tilastani esimerkin, majakan. Sellaisen, joka säteilee eksyneille valoa ja tietä. Sellaisille, kuin itse olin joskus vailla opasta. Naurahdan intohimon puuskalleni.

Naurua ja iloa.

Sitä tarvitsen myös.