Olen hyvin onnellinen. Koen sitä syvemmällä tasolla, kuin vielä koskaan ennen. Elämässäni on vähemmän asioita, kuin viimevuosina. Minusta se kulkee visusti käsikädessä.

Muistan tuskailleeni oikeastaan niin kauan, kuin muistan oman onnellisuuteni kanssa. Se ei ollut sellaista onnen hakemista, jota pakotetaan hampaita kiristäen. Se oli epätoivoista kaipuuta vihdoin tunteeseen, että on hyvä olla. Ihan tässänäin. Että minun omat, riemunkirjavat ja omituisen muotoiset palapelin palaseni ovat vihdoin löytäneet niille sopivat paikkansa. Että ympärillä olisi harmoniaa ja että olisi helppoa huokaista hyvästä olosta.

Suurin ymmärrykseni tapahtui asuessani vielä isossa kaupungissa. Ymmärsin, että niin kauan, kuin omaa hyvää oloa ja onnea etsii ulkopuolisista asioista, se pysyy saavuttamattomana. Mieti hetki asiaa ilman odotuksia lopputuloksesta. Saatat olla vaikkapa yksin pienessä asunnossa ja tuijottaa seinää kokien jotain, joka alkaa lähennellä jo masennusta. Mielessäsi jyllää ajatukset siitä, mitä olisi sitten kun olisit onnellinen. Mitä kaikkea pitäisi olla siihen, että vihdoin kokisit oman paikkasi riittäväksi onneen. Kuka sinut rakastaisi hyvään oloon ja kenen hyväksynnän viimein saisit ja näin luvan olla viimein ihan vaan tyytyväinen.

Jokainen meistä elää omaa, tällaista elämäänsä. Keskitymme omiin murheisiimme, stresseihimme, toiveisiimme, asioihin joita näemme ja kuulemme. Kivut, huolet, ilot ja murheet ovat jokaisen meidän tajunnan täyttäviä asioita. Nyt, kuinka järkevä ajatus on, että yhtäkkiä paukahtaa paikalle henkilö, jonka elämän tarkoitus on tehdä juuri sinut onnelliseksi ja jonka niskoille voit ulkoistaa oman hyvän olosi? Hän kantaisi sitä, eheyttäisi sinun syvimmät haavasi tai antaisi sinulle huikean siivun yhtäkkistä hyvinvointia? Missä varastossa maailmassa näitä ihmisiä on? Rakkaus eheyttää kyllä. Mutta emme voi lähtökohtaisesti kuormittaa sitä, ennekuin se on edes täällä.

Tiemme risteävät usein todella ihanillakin tavoilla. Elämämme ovat omia saippuakupliaan, jotka liitelevät joskus korkealla ja joskus matalammalla. Joskus kuplamme yhdistyvät. Ne saattavat olla puoliksikin samaa, isompaa kuplaa. Mutta aina, ihan aina, meillä on se ainoastaan meille itsellemme kuuluva ja ainoastaan meidän itsemme tiedossa oleva, suuri osa. On aika paljon vaadittu, että toinen ihminen tietäisi yksilölliset tarpeesi ja toiveesi. Odotus tästä saattaa juontaa kaipuusta lapsuuteen, jossa elämämme oli viattomien ilojen aikaa. Vanhemmat ennustivat ja huolehtivat kaikesta elämässämme. Heidän tehtävänsä oli kartoittaa se, mitä kulloinkin tarvitsimme. Aikuisuus on aika julma tuuppaus erilleen siitä saippuakuplarykelmästä. Jokainen meistä tietää, miltä se tuntuu. Tämä on myös aika lohdullinen asia. Siinäkään emme ole yksin.

Jos ulkoistaa oman onnensa ja keskittyy odottamaan sitä, saa, mitä kulloinkin sattuu tulemaan. On lähes mahdotonta, että ne palikat ovat juuri kaikki ne, jotka viimein täyttävät puuttuvat haaveesi ja paikkaavat haavasi ilman, että sinun piti tehdä mitään. Aavistatko, mitä ajan tässä takaa?

Oman elämän, oman onnen ja sisäisen rauhan löytäminen on kovaa hommaa. Mutta se ei tule itsesi ulkopuolelta. Niin kauan kuin odotat sitä, saat odottaa. Jos toivot asioiden muuttuvan esimerkiksi vuoden päästä, se tarkoittaa automaattisesti, että sitoudut olemaan vuoden onneton ja tuntemaan tuota samaa tyhjyyttä. ”Ehkä joskus vielä löydän jonkun ja sitten olen iloinen.” ..ja siihen asti JOS se joku kävelee elämääsi, olet masentunut ja tyytymätön. Ihminen, samanlainen ihminen, kuin sinä, kävelee elämääsi ja tapaa alakuloisen tyypin, joka pahimmillaan salaa odottaa hänestä pelastusta itselleen? Pienemmästäkin säikähtää. Nämä sanat saattavat tuntua raskailta. Sitä ne ovatkin. Mutta mitä jos voisit olla kokonainen, onnellinen jopa, ihan ilman niiden sääntöjen ja kriteerien täyttymistä, joita nyt asetat niin hirveän tiukasti?

Onni on jännä asia. Se on ihan yhtälailla paikalla, kuin kaikki muukin. Kyse on siitä, mitä näemme, mitä hyväksymme ja mitä mielemme kulloinkin päättää haluta. Meillä on kokoajan niin paljon. Näemmekö asiat, jotka ovat läsnä ja kaikki mahdollisuudet ympärillämme, vai suremmeko aina niitä asioita, jotka eivät näy ja joita meillä ei vielä ole?

On iso kynnys nousta väittämään vastan omalle egolleen, joka huutaa ”Ei! Minä haluan, minä tarvitsen ensin..”. Kun onnistumme vaientamaan tuon lapsellisen kiukun sisällämme ja vihdoin katsomaan maailmaa realistisin silmin, näemme, että meillä tosiaan on elämässämme huikean paljon ja edellytykset hankkia elämänlaatuamme kohottavia asioita! Mitä jos muotoilisin asian näin:

”Minä kieltäydyn nauttimasta elämästäni ja kaikista elämässäni olevista asioista, koska vaadin siihen ensin jotain lisää!”

Kun olet tyytymättömyyden ja onnettomuuden tilassa, se tarkoittaa, että sanot kaikille asioille elämässäsi, etteivät ne ole tarpeeksi. Jokaiselle. Yksitellen ja henkilökohtaisesti.

”Sinä et ole tarpeeksi.”

Mitä, jos tuosta ajatuksesta voisit nousta kiittämään asioita ympärilläsi, olemaan onnellinen jo olevasta ja toivottaa ilon kautta elämääsi tervetulleeksi asioita, joita toivot?

Tällaisessa prosessissa itse tajusin, että tavoittelemani asiat olivat ihan vääriä todelliselle hyvinvoinnilleni. Esimerkiksi: kuinka hyvä voi olla parisuhde, jos toinen viestii kokoajan tyytymättömyyttä kaikkeen? Kuinka ilolla osallistuu uuden rakentamiseen ihmisen kanssa, joka päinvastoin on innostunut uudistamaan ja toivottamaan tervetulleeksi?

Jos ulkoistat oman elämäsi rakennuksen, et saa koskaan sitä, mitä sinä todella tarvitset. Koska meillä kaikilla on omat toiveemme ja tarpeemme ja niiden määrät. Joskus jotkut asiat risteävät hyvin samankaltaisesti niin, että täydennämme toisiamme ihanasti. Kukaan, ei silti tiedä mitä sinä itse kaipaat, eikä tuo kottikärryllä sitä eteesi, ellet itse rakenna ja kommunikoi.

Miten voisit olla nyt onnellinen tai askeleen lähempänä toivomaasi asiaa? Juuri nyt. Juuri näistä lähtökohdista ja kannattimista, joita sinulla nyt on? Omalla kohdallani se tarkoitti itsesyytöksen, julman perfektionismin itseä kohtaan ja typerien kriteerien asettamisen lopettamista. Kaikkia muita ympärilläni koski sallimus, mutta minua ei. Sen jälkeen elämä avautui minulle sellaisena, kuin se oli ollut koko sen ajan, kun päätin istua omassa lätäkössäni. Elämä tapahtuu kokoajan ympärillämme. Se ei pyydä tai pysähdy odottamaan. Se on meitä isompi asia, johon voimme hypätä mukaan tai sulkeutua murjottamaan vaatiessamme sen pyörimisen suunnan muutosta. Saapuessani itse miettimään näitä asioita onneksi jo kaksikymppisteni puolivälissä, tunsin suurta väsymystä ja lohduttomuutta. Suurempaa epätoivoa aiheutti se ajatus, kuinka pitkä matka onnellisuuteen olisi vielä. Jaksaisinko? Sitten jostain kuului ääni, joka kysyi aikoisinko TODELLA viettää vielä niin kauan ja tuhlata kallisarvoista elämääni ollen vapaaehtoisesti ihan rikki? Säikähdin ajatusta. No en todellakaan.

Siitä alkoi kaunis matka rakentamaan jokaisesta hetkestä sellaista, jolloin voisin olla onnellinen juuri nyt. Vaikken vielä silloin omistanutkaan omakotitaloa maaseudulta, jo säästämissuunnitelmien katselu asetti minut lähemmäs tuota unelmaani. Tai koulutusten selailu. Tai harrastuksen aloittaminen. Tai spesiaalista kahvikupista juominen. Mitä voin tehdä juuri nyt? Mitä voin juuri nyt lopettaa ja alkaa arvostaa asioita ja nähdä sen hyvän, mitä kokoajan ympärillä tapahtuu? Hyvien asioiden näkeminen ei ole sitä, että kieltää myös sen toisen puolen olemassaolon. Se on päätös siitä, kummalla puolella haluaa elää ja mitä asioita, sekä mitä tuntemuksia toivottaa elämäänsä tervetulleeksi.

Itselläni oli edessä myös oppitunti siitä, kuinka minun tuli asettaa rajat sille, minkälaista energiaa sallin omalle puolelleni rajaa. Tottapuhuen matkani alkuvaiheessa olin rajaton, ”liia kiltti”, helposti muiden mielipiteistä ja asenteista särkyvä tyyppi. Kun opin, että jokaisen käytös ja elämänasenne riippuvat heistä itsestään, en enää särkynytkään. Kun tiedän tehneeni parhaani, toimineeni hyvästä käsin ja tuntien oman itseni läpikotaisin, ei satunnainen vihanpurkaus ulkopuolella ylettynytkään enää omalle tontilleni saakka. Enhän itsekään olisi tietentahtoen ilkeä, tai loukkaava muita kohtaan. Opin että ihmisten sisäiset motivaatiot ohjaavat heidän käyttäytymistään todella rajusti. Mutta samalla edessä oli päätös siitä, mitkä omani tulisivat olemaan.

Onnentunne tulee sisältäpäin. Niin kliseiseltä, kuin se kuulostaakin. Asioita tapahtuu, se ei koskaan maailmasta lopu. Mutta omissa käsissämme on se, kuinka ja mistä käsin näitä asioita kohtaamme. Meidän myös tulee olla omia vanhempiamme siinäkohtaa, kun olemuksemme vaatii huolenpitoa. Uni, ruoka ja riittävä liikunta kun ovat perus edellytyksiä olemassaolollemme. Jos tarvitsemme läheisyyttä, pyytäkäämme sitä. Jos mielessämme on huoli, pyytäkäämme sille huomiota. Jos tarvitsemme tilaa, hiljaisuutta, rauhaa tai mitä tahansa, meidän tulee itse järjestää sitä ja kommunikoida tarpeistamme muille.

Onni ei koostu ulkoisista asioista tai tapahtumista. Se on sisäinen olo. Kaikki tämä voi olla sinulle matka itseesi selvittämään, mistä todella saat hyvää oloa ja onnea. Jos jokin asia tuntuu sinusta aivan kauhealle ja maailmasi palaa sen asian tähden, oletko varma, että se tulee antamaan sinulle onnea? Voisiko se esiintyä elämässäsi toisella tavalla?

Mitä simppelimmäksi itse tein elämäni, sitä suuremman onnen löysin. Olen enemmän minä, kuin vielä koskaan. Juureni ovat syvät ja luotan itseeni järkkymättömästi. Tiedän myös omat rajoitteeni, enkä pelkää pyytää apua läheisiltä. En myöskään unohda kiittää, sanoa kaunista sanaa. Hymyillä. Jokainen meistä on matkalla. Sen matkan tulisi olla ihmeellinen, ennekaikkea merkityksellinen ja tuntua enimmiltä osin hyvälle. Saat sitä mitä uskallat itse tehdä ja pyytää. Jos teet jatkuvasti jotain, koska olet asettanut kriteerin sille, että juuri se asia tekee sinut onnelliseksi, mutta tunne ja vointisi on ristiriidassa ajatuksen kanssa, on aika tarkistaa asiain laita. Älä myöskään aseta vaatimuksia sille, miten jokin asia pitää näyttäytyä ja esiintyä elämässäsi, sillä mahdollisuuksia on loputtomasti. Mielemme ei todellakaan voi keksiä niitä kaikkia, vaikka luulet, että ”muuten ei voi”.

Nauran, kuinka nuorempi minä on joskus rehvakkaasti julistanut, että ”No ei ainakaan sitten..!” ja kuinka suurimmat onneni palaset ovat löytyneet juuri noiden asioiden takaa. Anna sulle mahdollisuus, ja vaatimusten sijaan jätä tila sille, mitä voisi nyt tulla ilman vaatimusta muodosta, ajasta, määrästä ja muusta. Jotkut asiat voivat toteutua isompina, jos annat niiden.

Elämässäni on tällähaavaa ainoastaan asioita, joita olen puhtaasti itse valinnut. Jokainen niistä on tärkeä omalla tavallaan ja luo merkityksellisyyttä. Mitä enemmän noita asioita sinulla on, sitä vahvemmaksi luot oman kivijalkasi. Prosessi voi olla pitkä ja on monissa paikoissa vaikeakin. Mutta se on sen arvoista.

Ihanaa päivää. <3

Tiny house asumisen ihanuus!

Olen aina ollut onnellisimmillani pienissä tiloissa. Asutimme yhteiselomme alkuaikana yksiötä ja sieltä ovat jääneet oikeastaan kaikista lämpimimmät muistot ennen nykyistä ihanaa ”hirsilinnaamme”.

Hukkaneliöt ovat aikamoinen vitsaus, jos ajatellaan ajan- ja rahankäyttöä. Tiivis, kokonaan käytössä oleva tila palvelee näinollen asujaansa kaikista parhaiten. Arjessa aikaa jää nykyisin runsaasti ja elo tapahtuu lähes kokoajan puhtaammassa tilassa, kuin kymmeniä neliötä isommissa taloissa. Ei tarvitse riidellä tai sopia erillisiä siivouspäiviä. Kun joku soittaa extempore kyläreissun merkeissä, on koko talo edustuskuntoinen vartissa.

Hukkaneliöt keräävät paitsi pölyä, myös lämmityskustannuksia. Lompakkoa rasittaa siis ala, jota ei edes käytetä mihinkään. Tuo tila täytyy tietysti tehdä kotoisaksi, jolloin tyhjät seinustat ja huoneet täytyy sisustaa. Huomaamatta kertyy siis aikamoinen potti. Kuka nyt haluaisi elää kolkossa kodissa. Myös tila, jota et käytä, kerää likaa ja vaatii ylläpitoa monin tavoin.

Tiiviimmässä, oikeasti tarpeitamme palvelevassa asumismuodossa olemme onnellisimmillamme. Emme linnoittaudu esimerkiksi eri huoneisiin tekemään omia juttujamme, vaan kohtaamme, juttelemme ja kosketamme luonnostaan paljon enemmän. Teemme samassa tilassa omia askareitamme ja olemme tottuneet toistemme läheisyyteen. Täysin omaa tilaakin saa, jos sellaista kaipaa.

Sähkö, sisustaminen ja kiinteistöverot ovat vain osa hukkaneliöiden salaa tuottamasta kulusta. Nykyajan nuorena pariskuntana haluamme panostaa elämiseen ja sen laatuun. Se, että asuu tiiviimmin ei todellakaan tarkoita laadusta tinkimistä. Päinvastoin, kun asumiskustannuksia kertyy vähemmän, on täysin mahdollista panostaa laadultaan moninverroin parempiin materiaaleihin! Hukkaneliöiden puute ei siis ole meille tinkimistä mistään, sillä olemme hyvin tietoisia siitä, mikä palvelee juuri meitä, missä olemme onnellisia ja mihin haluamme elämässämme panostaa. Kotiamme ympäröivät uudet hirsiseinät, siis täysin nykyaikainen rakennuslaatu esimerkiksi rakenteiden ja putkistojen osalta. Meillä on suuri tontti, jolla rakennusoikeutta on vielä nelinkertaisesti saman verran. Jos siis tarvetta lisäprojektille syntyy, saa nykyistä taloamme laajennettua helposti. Liian isoa on vaikea kutistaa, mutta pienempää voi aina laajentaa.

Kotimme vallitseva teema on rauha ja aitous. Se on meille oikeastaan jopa retriitin omainen tila, joka tuottaa jokainen päivä iloa asujilleen. Ensimmäisestä hetkestä lähtien tiesin, että juuri tämä on minun paikkani. Se oli kuin odottamassa meitä kotiin. Asumme maaseudulla ja ympäristössä riittää metsää sekä eläimiä. Enää emme haaveile muutosta pois tai halua lähtökohtaisesti lähteä loma-ajoiksi pois, sillä kotona on nyt ihanaa olla. Eräskin peruuntunut reissu ei lopulta haitannutkaan yhtään ja huokaisimme, kuin yhdestä suusta, että olipa sittenkin ihan kiva jäädä kotiin.

Pihalle on suunnitteilla hieno kasvatusalue, josta saa sitten kesemmällä perunaa ja yrttejä omaan käyttöön. Rakastamme puuhailua ja luontoa ja kumpaakin on riittänyt mukavasti nykyisessä ympäristössämme. Aluksi tonttia piti raivata, sillä se oli pahasti umpeenkasvanut. Huhkimme pihalla yhdessä ja tunsimme suunnatonta ylpeyttä, kun talo nousi vihdoin tontilta esille. Rakensimme viime kesänä myös terassin, joka laajentaa oleskelutilaa entisestään. Parasta omassa talossamme ovat porraskahvit, joita viimekesänä opimme rakastamaan suunnattomasti. Miltei joka päivä pysähdyimme yhdessä omille rappusillemme juomaan kupit kahvia, kuuntelemaan lintujen laulua ja tuulen havinaa puiden lehmustoissa. Noista hetkistä tuli todella tärkeitä yhdessäolon, maadoittumisen ja onnellisuuden tunteiden kohtaamisia.

Puu on ehdottomasti rakkain materiaali meille kummallekin. Sattuipa vielä niin, että talo on toimitettu pohjoisesta, sukujuurieni asuttamasta kunnasta, joka on minulle edelleen erittäin rakas paikka. Talomme on samaa sarjaa, kuin mökkimme isäni kotipaikan tuntumassa. Kun asia tuli esille, naurahdimme kumpikin, että niimpä tietysti on. Siltäkin osin kotimme oli aivan kuin meille tehty. Haaveeni on aina ollut asua hirsitalossa, mutta en uskonut sitä mahdolliseksi vielä ainakaan pitkään aikaan. Mökkimme on aina ollut sellainen tunnelmallinen onnenpaikka, joten on suuri etuoikeus kokea samaa tunnelmallisuutta omassa kotona.

Talossamme on kaksi erillistä huonetta, joista toinen palvelee makuuhuoneena ja toinen toimisto-/vierashuoneena. Olohuone ja keittiö ovat yhtenäinen tila, joka on kodikas ja kätevä. Olen aina vierastanut ajatusta, että keittiö olisi kokonainen erillinen huoneensa. Voimme istua olohuoneen sohvalla ja katsella takassa loimuavaa tulta. Yhdessäolo ja keskustelu onnistuu luonnostaan, kun toinen tekee vaikkapa ruokaa ja toinen lukee sohvalla lehteä. Tila on avara, ilman turhia seiniä tai hukkaneliöhuoneita. Entisessä, miltei sata neliöisessä omistusasunnossamme (jossa olimme erittäin tyytymättömiä monista syistä) kokonainen huone jäi käyttämättä, siivoaminen vei aikaa ja koimme jatkuvasti kuulumattomuuden tunteita. Kaikki turha krääsä ja vanhat huonekalut, joita emme ilmeisesti tarvinneet yhtään mihinkään mutta jotka piti siltikin näemmä varastoida, täyttivät tuon tilan. Muualla asunnossa oli runsaasti ylimääräistä tilaa.

Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa pientalo-asumisesta. Se voi olla keino nykyihmiselle saada oma tupa ja oma tila, jotka tänä päivänä voivat olla hyvin monelle mielessä saavuttamattomana asiana. Lainat, sähkö ja työ-elämä ovat monelle aikamoinen stressin aihe. Tiny-house asuminen on paitsi hauskaa, aitoa ja täyttymyksen tunnetta antavaa, uskomattoman stressivapaata. Voit saada tilan, jossa sinulla on hyvä olla ja joka on sinun oma kotisi, todella helpostikin.

Ainoa vaikea asia tässä asumismuodossa on ollut omasta krääsästä irti päästäminen. Nähkääs, tilaa ei ole liian vähän, vaan turhaa tavaraa aivan liian paljon. Omasta kuormasta karsiminen onkin ollut samalla oman henkisen lastin keventämistä. On ollut upeaa saada miettiä syvällisesti, mitä ovat ne asiat, joita todella tarvitsemme elämässä onnellisuuteen ja mitä ovat ne asiat, joita me sokeasti, automaattisesti ajaudumme tavoittelemaan, jos emme pidä varaamme.

Niin moni nykymaailmassa, varsinkin milleniaalisukupolvi, saattaa kokea suurta surua oman kodin tuntuessa mahdottomalta ajatukselta. Sen rinnalla kaipaamme aitoja, kestäviä, merkitystä tuottavia asioita elämäämme. Emme välttämättä juuri niitä juttuja, jotka tuntuvat yhteiskunnallisen kirjoittamattoman ohjeen mukaiselta. Tiny-house-liike on kokoajan laajeneva asia, joka antaa kaikki luovuuden ja oman tilan ottamisen mahdollisuudet heillekin, keille se ensiajatuksella olisi vasta korkeintaan vuosikymmenien päässä oleva asia. En edes aloita siitä, kuinka ekologista onkaan asua juuri itselle sopivasti.

Olen aina ollut sellainen etsijäluonne. Paikat ja asunnot ovat vaihtuneet väsymykseen asti oman paikan etsinnän tuloksena. Olikin aika ihanaa saada viimein taputtaa seinää pehmeästi ja huokaista: ”Joko saan jäädä tänne?”. Myös puolisolleni tuo tuntemus oli aika suuri etappi. Koko sen matkan ja ne vastoinkäymiset, joita olemme nähneet, saivat äkkiä täysin uuden ja tärkeän merkityksen.

Ilman mitään noista koetuista, emme olisi koskaan löytäneet kotiin. <3