Parempaa, enemmän, suurempaa..

Kun 2019 lähenee loppuaan, on tavanomaista alkaa kerrata mielessään kuluneen vuoden antia. Itselleni vuosi on tuonut hyvin äärilaitaisia tuntemuksia, kuten tuntuu olleen jonkinaikaa teemana. Vuoteen mahtui mm. kaksi suurempaa läheltä-piti-tilannetta ja oman perheenjäsenen yllättävä poismeno. Olemassaolon haavoittuvuuden kriiseilyn lisäksi on ollut tiukkaakin tiukempi oppitunti huomata langenneensa jossainvaiheessa eteenpäin menemisen ansaan. Mutta kaiken vastapainona on silti ollut vähintäänkin yhtä suuria onnentunteita. Perheemme sai kodikseen juuri ennen viimevuoden päättymistä kauniin, uuden ja tukevarakenteisen kodin. Siitä kummunnut pysyvyyden ja onnellisuuden tunne on tarjonnut vakaan kivijalan muuten niin aallokkoisessa olemisessa. Lukemattomia kertoja olen tämän, nyt vähän päälle vuoden aikana vain katsellut ympärilleni kodissani ja tuntenut suunnatonta läikähtelyä sisimmässäni.

Olen istunut mieheni kanssa portaillamme kahvikupit kädessä, mietiskellen sitä, kuinka onnekasta onkaan oma piha ja oma hirsitalo. Nämä hetket ovat tuoneet meille tarvittavaa yhdessä pysähtymistä, yhdessä unelmointia ja yhdessä kiitollisuuden, sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Myös elämäämme järkyttäneet tapahtumat ovat lopulta tuoneet meitä lähemmäs toisiamme ja saaneet meitä arvostamaan kaikkea jo saamaamme eri tavalla, kuin vielä koskaan ennen yli vuosikymmenen kestäneen taipaleemme aikana. Nyt, päivää ennen uuttavuotta, koen olevani rikkaampi, kokonaisempi ja rakastuneempi, kuin vielä koskaan ennen.

Palataampa kuitenkin muutama askel taaksepäin.

Haluan heittää ilmoille ajatuksen, jota jokaisen olisi hyvä sivuta jossainvaiheessa elämää. Mitä sinun onneesi vaaditaan? Tajusin aivan hetki sitten olevani tilanteessa, jota odotin vuosi-kaupalla ja joka oli minulle tavoiteltu tila. Miksi sitten oli mahdollista, että jossainvaiheessa kohta päättyvää vuotta olin menettää hermoni totaalisesti tyytymättömyydessäni kaikkeen? Ihmiselle on luontaista haluta lisää ja tuntea tyytymättömyyttä. Kuinka usein tunnistat itsessäsi halunneesi niiiiiin kovasti jotakin, saavutettuasi sen olet ollut hetken tyytyväinen, mutta pian kyllästynyt tai keksinyt lisää haluamisen aiheita? Tätä ajatusta olen itsekseni pyöritellyt huomattuani syvän sisäisen väsymyksen nostavan jälleen päätään.

Kuinka montaa asiaa olen todella halunnut elämässäni, saanut sen kaiken, mutta silti löytänyt itseni olemasta onneton? Kuinka monesti olen ajatellut, että jos tuon asian saan, SITTEN olen onnellinen! Ja olenko lopulta ollut? Haastan kaikkia miettimään onnen edellytyksiä. Lisää rahaa? Lisää statusta? Tunnustusta? Loppuun vietyjä projekteja? Lisää sitä, enemmän tätä, vielä hieman tuota. Sitten olen onnellinen. Mutta en ennen.

Itselle asiat ovat kolisseet melko konkreettisesti onnettomuuksien kynnyksellä. Kun itse elämä on hetkien päässä päättymisestään tai jonkun osalta ohi. Mikä on tarpeeksi? Tuletko koskaan olemaan onnellinen, jos et osaa olla mistään kiitollinen tässä ja nyt? Huomasin astuneeni rankasti hyvinvointi-aforismien ansaan. Olen aina ollut itseäni kohtaan super ankara. Liiallisen ankara. Ruoska on viuhunut niin että oksat pois ja uupumusta kehiin. Ja nimenomaan pelkästään minuutta kohtaan. Jossainvaiheessa menneitä vuosia tajusin onneksi kysyä jo itseltänikin, kuinka hemmetin paljon on kohtuullista? Siitä alkoi missio ehdottomaan luottoon omaa itseäni kohtaan ja armeliaisuuden harjoittelu. Kuitenkin, keskellä kuluvaa vuotta huomasin tuntevani tyytymättömyyttä. Mistä se tuli, en ole vieläkään varma. Kai tarvitsin turvaa surun ja pelon keskellä ja tunne naamioitui matkalla liskoaivoista tekoihin.

”Ole enemmän!”

”Pystyt parempaan!”

”Tavoittele isompaa!”

”Ole parasta itseäsi, 110-prosenttisesti, täysillä 24/7!”

Nuo mietelauseet pureutuivat aika syvälle ja saivat todella negatiivisen sävyn. Ne saivat miettimään, misä asioissa voisi olla sitten vielä parannettavaa. Ne saivat keskittymään asioihin, joissa olin vielä keskeneräinen, tai joita minulla ei vielä ollut. Jossainvaiheessa elämästä tuli pelkkää henkilökohtaisten aukkojen paikkaamista, itsen ruoskimista parempaan ja enempään ja jatkuvaa stressin tuntemista tyytymätömyyden tähden. Kaikki se oli salakavalasti naamioitunut arjen keskelle ja luikerrellut värittämään omia ajatuksiani. Hyväksi tarkoitetusta paisui melko iso henkilökohtainen taakka. Vasta, kun olin tietoisesti hakeutumassa tilanteeseen, josta olin tietoisesti halunnut pidättäytyä poissa vain hetkeä aiemmin, heräsin. Ajatuslooppi oli karmaisevalla tavalla saanut minut poikkeamaan omista uskomuksistani ja vakaumuksistani. Onneksi heräsin asiaan tarpeeksi ajoissa, ennen elämäntilanteeni totaalista muutosta, jota olisi ollut vaikea korjata. ”Mitä ihmettä olen tekemässä!?” -ajatus aloitti aikamoisen jarrun vetämisen.

Miksi muuttaisin asioita potentiaalisesti todella paljon huonommaksi oman itseni kannalta, jos mikään ei ole todellakaan huonosti juuri nyt? Olenhan juuri siinä tavoitellussa tilanteessa, johon olin halunnutkin! Minulla on vapautta, rakkautta, aikaa, viimein varmuutta leipätyöstä ja siinä sivussa omat projektini ja vapauteni tehdä toiminimelläni mitä sitten vielä keksikin! Enemmän, isomman ja paremman tavoittelussa olin tehnyt pikkuhiljaa asioista itselleni niin monimutkaisia ja kuormittavia, että olin lopulta hylännyt lähtökohtaisesti rakkaita harrastuksiani ja tavoitteita sen tähden. Kun jokapäivä aamunsa aloittaa nähden lauseita siitä, kuinka pitäisi antaa jälleen tänään edes yksi prosentti lisää kasvulle, parantamiselle ja suuremmille unelmille, kertyy kavalasti tyytymättömyys erinäisiin asioihin. Se saa meidät kuluttamaan lifecoach -palveluita, viisauskortteja ja melatoniinia, että saamme elämämme hallintaan ollaksemme kokoajan 110 prosenttisia superihmisiä.

Meistä pahimmillaan aivopestään tyytymättömiä, sillä ei kaikkien meidän elämäntilanne vaadi jatkuvaa kasvua ja paremman tavoittelua. On ok haaveilla ja työstää itseään, mutta sen pitäisi kummuta kiitollisuuden ja sitä kautta jo olemassa olevan onnellisuuden pohjalta. Mikä voi koskaan olla tarpeeksi, jos kaikki on lähtökohtaisesti liian vähän?

En ole luopunut uusista unelmistani, enkä mahdollisesti niiden elämisestä todeksi. Olen vain palannut takaisin siihen, mitä olen, miksi olen ja miksi teen kaiken tämän, mitä teenkin. Sanon ei asioille, jotka eivät palvele arvojani. En pyri tilanteisiin, jotka tiedän sisimmässäni olevan muuta, kuin mitä todella haluan vain, koska maailma vaatii niin. Olet tarpeeksi, vaikka et olisi uupunut tai tyytymätön. Kumpikaan niistä ei ole se, mikä on ihailtavaa tai kertoo menestyksestä. Some saattaa kannustaa ihmisiä kerryttämään statuskulissia multitaskaamisella, mutta kaikki me tiedämme, ettei sellainen ole todellista. Jos olet uupunut ja loppu, olet ainoastaan uupunut ja loppu. Se ei ole elämää, jota itse haluan elää tai mikä tekee minut onnelliseksi. Olen valmis olemaan hetkittäin stressaantunut ja väsynyt, mutta ainoastaan kun tiedän, että elämässäni vallitsee tasapaino, jonka muodon valitsen itse.

Jos 2019 oli eteenpäin menemisen, (osittain pakotetunkin) parantumisen ja itsensä paremmaksi työstämisen vuosi, olkoon 2020 pysähtymisen ja samanlaisena pysymisen aika. Tunnen itseni paremmin, kuin koskaan. Tiedän arvoni ja niiden pohjan. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen tunteakseni onnea ja tarpeeksi järkeä ymmärtääkseni olla kiitollinen tässä maailmassa, jossa nämä asiat eivät todellakaan ole itsestäänselviä. Kaikki uusi ja mahdollisesti mahtavampi, mitä on tulossa, on plussaa jo sen päälle, mitä minulla on. Olet ainoastaan onnellinen, jos olet sitä nyt. Ja luota minuun, kaikki se voidaan ottaa pois hyvin äkkiä.
Joten tiedosta kaikki se ihana mitä sinulla jo on. Muu on plussaa.

Maagista, sinuna pysymisen ja lähtökohtaisesti tarpeeksi olemisen vuotta 2020 kaikille. <3