Hopeiset korvalappustereot By Maiju
Helmikuussa armon vuonna 1993 kävelin naapurikaupungin katuja lumisohjossa koulun jälkeen. Minulla oli päämäärä: mennä matkatoimistoon ja varata lentoliput, siis vain edestakaiset. Olin päättänyt lähteä käymään perheen luona, joiden luona majailin vuonna 1988. Olinhan perheen pojan kanssa kirjoitellut siitä lähtien. Se oli ensimmäinen motiivi. Ekasta paikasta en saanut pelkkiä lentoja, joten äänestin jaloillani ja menin seuraavaan. Sieltä onnistui saada pelkät lennot.
Lähtöpäivä oli kesäkuun 20 päivä. Vasta tänä koronavuonna tajusin oikeasti, mikä päivä oli, kun laskeuduin Lontooseen Stanstedin kentälle. Tämän rakkaan bändin basistin John Taylorin syntymäpäivähän se. Eipä nämä tähän lopu. Lentokentältä pääsin sen matkatoimiston bussilla jonkun hotellin eteen. Istuin pihalla odottaen matkaopasta ikuisuuden. No siltä se tuntui. Ilta alkoi laskeutua ja hämärsi jo. Otin matkalaukkuni, ruskean iso ja itsessään painavan, kaverilta lainatun ja lähdin kävelemään. Löysin metroaseman ja sieltä infon. Kysyin rautatieasemaa ja sain lipun. No rautatieasemalle…minne nyt sitten? Oli perjantai ja kello jotain. Sanoin virkailijalle enempää miettimättä meno Birminghamiin. Oikea laituri löytyi ja juna tuli ajallaan. Löysin paikkani ja istuin alas. Havahduin kuulutukseen Birmingham ja kasasin kimpsuni ja kampsuni. Hyppäsin ulos ja olin, että mitä…ketään ei missään. Olin lentokentällä…en keskustassa. Sanoin itselleni: Nyt sitten rauhoitu ja katsot mitä voi tehdä. Haa….takseja ja kuskeja. Menin heidän luokseen ja kerroin asiani. Tietysti ensimmäinen jonossa ollut kuski otti minut suojiinsa. Kerroin, että haluaisin hotelliin, koska olin matkustanut kaukaa. Kerroin olevani Suomesta. Kuski siihen, ettei hotellia vaan bed and breakfast…olin kuullut niistäkin. Kolmas paikka oli se, joka otti minut vastaan. Ei ollut mikään sesonki ja kaikki kiven alla. Tässä kolmannessa paikassa minun lisäkseni oli vain joku, joka oli asunut ties kuinka pitkään samassa paikassa ja oli opiskelemassa englantia. Onnellisena ja väsyneenä pääsin ihanaan huoneeseen, kiitettyäni ihanaa taksikuskia, joka ei ottanut minulta ylihintaa ja ei laskuttanut siitä, kun kävi kysymässä kahdesta ensimmäisestä paikasta, ottavatko minut viikonlopuksi.
Paikka, jonne päädyin oli Goach Guest House. Kun muodollisuudet oli hoidettu ja olin vienyt tavarat huoneeseen, lähdin tutkimaan paikkoja. Hienoa oli löytää olohuone tai siis huone, jossa oli televisio. Siellä oli paikanpitäjiä ja minä. Puhuttiin kaikenlaista ja pyytelin koko ajan anteeksi huonoa englantiani. He sanoivat vain, tärkeintä on että puhut, ei se miten sanat on järjestyksessä. Ääntäminenkin on niin ja näin, kun ei ole oma kieli. Soitettuani omalle äidilleni, päätin että on nukkumatin aika. Seuraavana aamuna menin aamiaiselle ja se oli hyvää. Kysyin isänniltä kuinka pääsisin keskustaan. Ystävällisesti minulle kerrottiin minne pitää kävellä päästäkseen linja-autoon ja missä jäädä pois. Jäin pois oikealla pysäkillä. Karttaa kaupungista minulla ei ollut, joten kokoajan painoin mieleeni rakennukset ja muut maamerkit, jotka matkan varrella on. Kuinka ollakaan löysin levykaupan…menin sisään. Koska minulla oli korvalappustereot mukana kävin läpi kasetteja. Syystä mitä tunnusta en…silmäni etsivät kirjaimen D ja selailin kasetteja…käsiin tarttui kasetti Duran Duran. Muuta siinnä ei lukenutkaan. Tämä kasetti lähti mukanani ulos kaupasta. En ollut edes tietoinen, että Duranit olivat tehneet uutta musiikkia. Olin opiskellut kaksi vuotta kaupallista alaa…opiskelija elämineen…
Päästyäni ulos levykaupasta, josta kasetin ostin, etsin ensimmäisen mahdollisen istumapaikan. Poistin muovit kasetin päältä ja kasetti walkmaneihin soimaan. En siis ollut kuullut kappaleita aiemmin ja vasta myöhemmin tajusin, että kyseinen levy oli julkaistu samana vuonna. Kappale Ordinary World avasi kyynel hanat. Istuin siellä jossain ja kuuntelin kappaletta. Ennen lähtöäni reissuun olin riitautunut kahden ystäväni kanssa. Oikeasti toinen oli ihminen, jota rakastin ja toinen yksi ystävättäristäni. Tämän rakkaan walkmaneillä siis kuuntelin kappaletta, joka saa minut edelleenkin itkemään ja mitä tykkään laulaa karaokessa. Olen siis mokoma tunteellinen itkupilli, toisaalta kappale on muuttanut ajan myötä merkitystä. Joka kerta, kun kuuntelin kasettia ja kyseinen kappale soi, kyyneleet virtasivat valtoimenaan. Joku jopa siellä kaupungilla kysyi, onko minulla kaikki hyvin, kun itkin. Sanoin, että kyllä on, ei tässä mitään. Hyvä kappale ja repiviä muistoja…
Tämä oli tarina ajalta 20.-21.6.1993. Matkani oli kaksiviikkoinen ja tämä oli ensimmäinen viikonloppu.Maanantaina suuntasin sitten linja-autolla Liverpooliin, josta vielä tapaamaan erästä perhettä Brinkenheadissa.