C’est la vie!

C’est la vie – sellaista elämä on!

Vien sinut hetkeksi omaan elämääni. En kovin syvälle, mutta tarpeeksi, jotta voit hieman tuntea minua.

Muutos astui elämääni kolmisen vuotta sitten. Läheisen menetys oli luonnollista ja väistämätöntä, mutta se sai minusta ilmat pihalle. En ollut vieläkään siihen valmis, vaikka tiesin, että se päivä oli lähellä. Suru sai yliotteen elämästäni pitkäksi aikaa, eikä se ole väistynyt vieläkään kokonaan. Tuskin koskaan niin tekeekään.

Tätä menetystä – joka oli elämäni tähänastisista suurin – seurasi myös muita vastoinkäymisiä. Vahvana ihmisenä, vahvana naisena, kannattelin hienosti kaikkea vahvoilla hartioillani. Asioita alkoi tapahtua. Huomasin, että elämä kerrostalossa kaupungissa ei enää tuntunut omalta. Jo vuosia sitten työelämässä mullistusten myötä huomasin ajautuvani vääjäämättä uudenlaiseen tapaan tehdä töitä, ilman velvoitetta olla yhden työnantajan palveluksessa, yhdessä paikassa.

Niinpä asuinpaikka vaihtui. Ympäristö vaihtui meren rantaan, pieneen kylään. Kerrostalo vaihtui vanhaan puutaloon.

Remontoimme ja remontoimme. Vieläkin on kesken, ja aina riittää uutta paranneltavaa. Silti asuinpaikan vaihdos on ollut pelkästään hyvästä. Käyn kaupungissa säännöllisesti ja se tuntuu koko ajan vieraammalta. Sen takia myös jännittävämmältä ja tuoreelta, kun samoja katuja ei tallaa koko ajan. Pienen kylän tiet ovat tulleet tutuiksi ja arjen pienet, ärsyttävät tosiseikat ovat nyt osa tätä elämää. Alepan ei tarvitse olla kulman takana, kun tilalla on… tilaa! Tilaa uusille ajatuksille, tilaa hengittää, tilaa olla oma uusi itseni.

Vielä viisi vuotta sitten en arvannut, mihin elämäni polku johtaisi. On ollut aikoja, jolloin en olisi voinut kuvitellakaan tekeväni tällaista elämänmuutosta. Jotkut sitä ovat ehkä ihmetelleetkin, mutta sehän ei ole minun asiani. Minä ja läheiseni voimme nyt hyvin. Meidän oli aika lähteä tutuilta kulmilta, omilta lapsuudenkulmiltani – jotka olivat jo liian tutut. Ne toivat myös haikeita muistoja jatkuvasti mieleen, joihin en halunnut jokaisella kävelylenkillä upota.

Sellaista elämä on. Se kuljettaa meitä kaikkia erilaisia polkuja pitkin. Välillä vastaan tulee tienhaara, ja siinä seistessä kysyy rohkeutta ottaa askel tuntemattomalle polulle.