Moni on varmasti samassa tilanteessa, kuin minä. Edessä on muutosta, jännitystä ja haikeutta.

Itselläni tilanne on se, että lähden opiskelemaan AMK:in kolmen viikon päästä. Tästä syystä minun pitää jättää ihana vakityöpaikkani, ihanat työkaverit, sekä täydellinen yksiöni (jos suihkuhuonetta ei lasketa, eikä sitä että näillä kesähelteillä olisin voinut harrastaa saunajoogaa keskellä yötä lämpötilalukemien puolesta). Ja jätän tietysti taa kotikaupunkini, jossa olen asunut 20 vuotta.

Tämä kaikki on kovin haikeaa ja mietin välillä teinkö oikean päätoksen, mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, jossa odotan uusia oppitunteja, opiskeluiltoja, sitä kuuluista haalaria. En väitä, että opiskelu olisi helppoa, mutta toisaalta on myös helpottavaa tietää, että missä on seuraavat vuodet kuluttamassa elämäänsä.

On jännää, että puoli vuotta sitten en ollut varma tulisinko enää ikinä opiskelemaan. Minulla oli ammatti, josta tykkäsin ja arki, joka sujui nopeasti. Läheiseni ovat jo kyllästymiseen asti kannustaneet minua olemaan rohkea ja astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Nyt olen siitä erityisen kiitollinen.

Monta asiaa on jo hoidettu, mutta paljon vielä tekemättä. Opintotuet on haettu, oma kämppä irtisanottu, uusi kämppis etsitty ja vuokrasopimus allekirjoitettu, opiskelijakortti hankittu, työpaikka irtisanottu, mutta tärkein vielä puuttuu. Henkinen valmistautuminen. En voi sanoa, että se alkaa N-Y-T nyt, koska se on jo alkanut.Tästä syystä aion nauttia kesäpäivää vielä ihailemalla kaunista Porvoota, jossa on ollut niin hyvä asua.

t. Milja