Kivisydän

Isovanhempani olivat vielä sitä ikäluokkaa, joille puulämmitteinen hella oli arkipäivää. Sähkö valtasi kuitenkin arjen, mutta vanha hella jäi paikoilleen, muistona menneestä. Talojen sydämet kylmenivät.

En innostunut talosta olevasta kivimöhkäleestä. Yhden kerran yritin lämmittää sitä ja savun puskiessa raoista ajattelin, ettei toista kertaa tule. Vika ei kuitenkaan ollut tilaa vievässä hellassa vaan lämmittäjässä, mutta sitä en silloin ymmärtänyt. Vanhempien polvien taidot eivät olleet siirtyneet minulle. Osasin avata pellit ja sytyttää tulen, mutta talon sydämen herättäminen ei minulta onnistunut.

Talvi oli leuto ja oikeastaan ei ollut tarvetta lisälämmitykselle, sähköpatterit jaksaisivat hyvin lämmittää pientä taloa. Olin jäänyt yöksi ja odotellessani lämpötilan nousua, päätin antaa Saaralle toisen mahdollisuuden, silläkin uhalla, että joutuisin tuulettamaan avoimin ikkunoin.

Isoisän papereista olin löytänyt hellan rahtikirjan ja vanhan esitteen, joka kertoi, mistä oli kyse. Kivimöhkäle oli saanut kokonsa veroisen nimen, iso-Saara, 1750 kiloa vuolukiveä. Saaraa ei enää valmisteta, eikä valmistajansa edes mainitse liesileivinuuneja enää. Tilalle on tullut graafisempaa ilmettä edustavat gourmet-tulisijat.

Sytytin tulen. Saara veti henkeä ja niin minäkin. Ymmärsin miksi isoisäni halusi uuteen taloonsa palan vanhaa maailmaa. Kestää toki hetken, ennen kuin uskallan käyttää leivinuunia paistamiseen, mutta sen teen – Saara on sen ansainnut.