Vapautus tyylistä
Minimalismi ajatuksissa on minun guilty pleasureni. Mikä olisi sen ihanampaa, kuin täydellisyyteen hiottu koti, missä tavaroiden määrä on rajattu koskemaan vain välttämättömiä ja esteettisesti silmää hiveleviä. Muistan opiskeluajoilta ystävän, joka muuttaessaan yhteen silloisen poikaystävänsä kanssa, toi mukanaan yhden tuolin uuteen yhteiseen kotiin. Aikoinaan minä toin sen, minkä sain mahtumaan pieneen henkilöautoon. Muutin taloon, missä oli jo ennestään paljon tavaraa ja vaikka tilaa on ja ylimääräistä on karsittu kovalla kädellä, niin minimalistista kodistamme ei koskaan tule.
Haaveilen tosin yhä minimalistisesta, tyylivarmasta kapselivaatekaapista. Olen hurahtanut kerta toisensa jälkeen suunnittelemaan uutta vaatekaappia luettuani taas yhden lehtijutun, missä kerrotaan seikkaperäisesti miten luoda toimiva ja yksinkertainen puvusto. Ihailen todellakin niitä, jotka ovat löytäneet oman tyylinsä ja tietävät, mikä pukee ja mikä toimii. Sanat luottovaate ja luottomekko ovat kuin musiikkia korvilleni. Musta jakku, farkut ja valkoinen paitapusero, you know the drill.
En tiedä onko muutto maalle tai tämä poikkeuksellinen aika sitten vaikuttanut, mutta suhtautumiseni vaatteisiin ja pukeutumiseen yleensä on muuttunut. Vaatekappaleideni väliin on avautunut valtava railo. Töissä työvaatteet, kotona ja muualla jotain lämmintä ja mukavaa ja kuvauksissa sitten kaikki muu – kaikki epämääräiset ja oudot vaatteet ja niiden yhdistelmät.

Pukeutumiseeni pätee ilmeisesti Pareton periaate, käytän 80 prosenttia ajasta ne samat 20 prosenttia vaatekaapistani. Tällä hetkellä rintamalinja on farkut – t-paita – ohut merinovillapaita – paksu villaneule – sadetakki. Ja se toimii, tiedän aina mitä pukea päälle, ja yhdistelmä on tarpeeksi huomiota herättämätön kylillä sekä tarpeeksi mukava liikkuessa autolla. Tylsää? Kyllä. Samalla kuitenkin niin vapauttavaa. Sujahdan aamuisin oman itseni näköiseen univormuun ja töissä toiseen. Onneksi välillä voi hullutella.