Kuinka rakkaus syttyy
Talvella J:n kanssa mökille tehdyn retken jälkeen kävin vielä kerran kevättalvella kääntymässä mökin pihassa, muuten mökistä ei enää puhuttu. Puhuimme muutosta saman katon alle, mutta ajatuksemme kulkivat eri suuntiin. Minä ajattelin asuntoa pienemmässä kaupungissa, J katseli vuokrattavia omakotitaloja. Kevät muuttui kesäksi, kesä syksyksi ja muutto oli vielä ajatusleikki.
Syyskuussa J mainitsi ohimennen mökin yhtenä vaihtoehtona. Ruotsissa hylättyjen autiotalojen pelastamisesta oli jo syntynyt pieni kansanliike. Mökki ei ollut hylätty eikä autio, eikä edes huonossa kunnossa. Ei edes mökki, vaan rakennettu pysyväksi asuinrakennukseksi. Mökki ei ollutkaan kesämökki vaan talo, pieni, yksinäinen talo.
Kävin useammin mökillä, alussa vain päivisin. Pakkasin eväät ja istuin keittiön pöydän ääressä katsellen verannan ikkunoista avautuvaa maisemaa. Mietin, miltä tuntuisi asua maalla. Myöhemmin syksyllä, pimeimpään aikaan, jäin yöksi. En vielä uskaltanut tulla yksin, pimeys, hiljaisuus ja ennen kaikkea yksinolemisen tunne kietoutui liian tiukasti pienen talon ympärille. Otin kissan mukaan ja siinä me kaksi kaupunkilaista kuuntelimme yön ääniä ja odotimme aamuyötä jolloin talo olisi lämmennyt.
Jokaisen retken yhteydessä löysin jotain uutta. Isoisän rintamalta kirjoitetut kirjeet isoäidille, äidin tekemä äitienpäiväkortti, valokuvia, kauppakirjoja, runoja. Talon rakentamisvaiheen kuitit viimeistä naulaa myöten, isoisän rakennuttaman sahan piirustukset. Hitaasti kuva talosta ja sen rakentajasta muotoutui – talo oli ehkä varastotila, mutta täynnä elämää.
En muista tarkalleen koska talosta tuli koti. Asuin vielä Helsingissä ja tulisin muuttamaan vasta joulun 2019 jälkeen. Olin tapani mukaan jäänyt yöksi, tällä kertaa yksin. Kuuntelin pimeyttä ja kaikkia sen ääniä ja tunne siitä, että talo otti minut syliin ja aina suojelisi minua syrjäytti irrationaalisen pelon.
Avasin koneen ja kirjasin mitä kaikkea muutto tulisi vaatimaan.
