Perheen kesken puhuimme aina mökistä. Pieni punainen mökki, perintö äidiltä, joka oli saanut sen lahjaksi isoisältäni. Mielikuvissani talo oli vain mökki mutta se oli ollut paljon muutakin, isoisän toinen rintamamiestalo, rakennettu loppuelämän kodiksi. Ensimmäisen talonsa hän rakensi sodan jälkeen ja sen jälkeen hän muuttaisi vielä muutamaan otteeseen. Lopulta hän kuitenkin palaisi takaisin ja rakentaisi kotinsa vanhan kotitalon naapuriksi.

Yksi veljistäni huoltomaalasi laudoituksen, toinen veli kävi kesälomillaan viikon tai pari. Isämme tallensi vieraskirjaan miten yhtenä talvena aurattuaan pihaa viiden tunnin ajan, vihdoin viimein pääsi asentamaan uutta lämminvesivaraajaa. Vanha varaaja oli kärsinyt oikosulusta ja polttanut osan eristyksistään. Mutta suurimman osan ajasta talo oli yksin, tyhjillään täynnä kalusteita ja pienen peruslämmön varassa.

Ensimmäisen rintamamiestalonsa isoisä myi pääkaupunkiseudulta maalle muuttavalle naiselle. Löysin Maijan lähettämän kortin, jonka hän oli kirjoittanut luettuaan paikallislehdessä julkaistun artikkelin isoisästä ja tämän kaipuusta ja halusta palata palvelutalosta kotiin, omien metsien ja peltojen keskelle. Juuri siihen pieneen, punaiseen taloon, mihin minä tulisin rakastumaan 16 vuotta myöhemmin.

Helsinkiläisenä minä olin se, joka asui lähimpänä. Olin myös se, joka kaikkein vähiten taittoi matkan mökille. Kerran, keskikesän helottaessa, uskaltauduin jäämään yöksi. Valvoin sen yön, tietoisena siitä, että mökki ja ympäröivä metsä oli aivan samanlainen kuin päivälläkin ja silti annoin ikiaikaiselle metsän pelolle vallan.

Monta vuotta ehti kulua, ennen kuin seuraavan kerran uskaltauduin jäämään yksin yöksi. Silloinkaan en tullut aivan yksin, pakkasin kissan mukaan suojaksi pimeyttä ja yksinäisyyttä torjumaan. Näiden vuosien aikana tulisi tapahtumaan kaikkea ja ei mitään.