Luen mielelläni muiden kirjoituksia, en vain ole kokenut omien tekstien tai kokemusten jakamisen kovinkaan houkuttelevana. Tälläkin hetkellä ajatus tuntuu vieraalta, joten miksi kirjoitan?

Ehkä aihepiiri, joskin hivenen huolimattomasti rajattuna, tuntuu tärkeältä. Miten hyvältä tuntuu löytää kotiin, miten hyvältä tuntuu aistia elämä ympärillään. Elämää, joka on ollut täällä jo kauan ennen minua ja joka tulee olemaan täällä kun minua ei enää ole. Puut, yötaivaalle siluetteja leikkaavat lepakot, hitaasti ja vaivalloisesti liikkuvat limasienet. Ilo, joka tulee löytäessään uuden, tutkimattoman metsätien. Ja talo, Onnin talo, joka niin kauan odotti jonkun tulevan ja jäävän.

Tutkimusretkeily ja autot ovat aina olleet intohimoni, pienestä pitäen. Lapsena seikkailin isovanhempieni ulkorakennuksissa, haaveilin päivästä, jolloin ehkä olisi varaa matkustaa jonnekin, muualle kuin laivalla Ruotsiin. Pihalla seisova Triumph Herald ei enää liikkunut minnekään, mutta yhdessä koimme monta seikkailua.

Aikuisena opiskelin maantiedettä. Maantiede, eikä sen puoleen biologiakaan aineina eivät työllistäneet ja siirryin toisille aloille. Ajoin enää harvoin autoa, kaupungissa ei ollut tarvetta ja muutoin istuin suosiolla pelkääjän paikalla. Seikkailunhaluni paikkasi yksin reissaaminen.

Löysin toisen puoliskoni, miehen, jolla oli harrastuksena löytää harvoin kuljettuja teitä. Opettelin ajamaan uudestaan, arvioimaan auton maavaraa, peruuttaman ja tekemään tuhannen pisteen käännöksen metsätien loputtua.

Tämä blogi kertoo Onnin talosta ja elämästämme täällä, löytämisen ilosta ja metsäteiden lumosta. Charlie on autoni nimi.