Tien päällä

”Me ja meidän harrastukset”. Ja molemmat hymyilemme, J ja minä. Emme tarvitse paljoa, edessä kyltti, missä varoitus päällysteen loppumisesta tai ajamisesta omalla vastuulla. Hiekkatietä, kuoppaa kuopan perään. Talven ja kevään taitteessa mutaa ja lumisohjoa vuorotellen tai samanaikaisesti. Vuodenajat tuovat vaihtelua, mutta juuri talven ja kevään taite on kaikista vaativin. Kesän tullessa tiet muuttuvat ja maisemat muuttuvat. Ajamisen rytmi muuttuu, auto kulkee lähes itsekseen ja uusia teitä avautuu.

Joskus ajamme kahdella autolla, minä edessä etuvedolla ja J takana nelivedolla. Olen vieläkin hieman suoran tien kulkija ja laiskana ajan suoraan kunnes J:n ääni särähtää radiopuhelimesta: ”Tuossa oli hyvä tie, mennään sinne”. Mielessäni helpon ja tutun reitin ajaminen oli rauhoittumista ja ajatusten hiljentämistä. Vasta myöhemmin opin, että kaikki muu hiljenee kun ylittää itsensä – silloin kun uskaltaa kääntyä tuntemattomalle tielle, silloin kun jokainen hetki on jatkuvaa arviointia. Miten edetä rikkomatta mitään, vain jättäen renkaanjäljet muistoksi.

Tie jatkuu hetken tai sitten ei. Määränpäätä ei ole, on vain tie ja tunne seikkailusta. Moni tie odottaa kulkijaa unohdettuna tai harvoin käytettynä. Moottoritieltäkin voi kääntyä uuden uljaan tien edeltäjälle, sille vanhalle tielle. Tielle, joka kauan sitten oli se uusi, hieno tie.