Mitä teen kun kukaan ei näe?

 

Itken.  Mutta oikeastaan vain vähän. Teen sen jossain keittiön lattialla tai maton päällä teatraalisesti kovaan ääneen vollottaen. Kuulostelen miltä itsestäni tuntuu. Niistän nenän hienostelematta ja kylven nenäliinameressä.

Hölmöilen peilin edessä. Harjoittelen äärimmäisiä ilmeitä ja parhaimman löydettyäni otan kuvan ja jaan sen muille. Koska kattokaa nyt. Jos muistan, kerron peilikuvalle, että se on hyvä, nätti ja fiksu. Ja kaikkea muuta mahtavaa.

Kuuntelen musiikkia – varsinkin sellaista, mitä muut inhoavat. Kuuntelen noloja biisejä. Laulan ääneen. Hymyilen ja olen onnellinen, kirjoitan ehkä runon. Saatan liikuttua runosta, itken hieman.

Keitän kahvia ja mokaan jokaisen koskemani astian kanssa, tiputan jauhot lattialle ja rikon laseja. Sählään, mutta onneksi kukaan ei näe. Ja sitten kuitenkin kerron illalla kuinka heitin takaperinvolttia yhdessä kippojen ja kulhojen kanssa.

Jähmetyn välillä tuijottamaan puita, pilviä ja horisonttia. Mietin siivoamista. Odotan kultaa kotiin.

Rentoudun sohvalla pyjama päällä ja peitto kainalossa. Jännitän, onko uusin jakso 2 broke girlsiä tullut. 

Pohdin elämää, muistan hengitysharjoitukset ja lupaan itselleni tehdä niitä jatkossa.

Hyräilen sillä hetkellä aivoissa repeatilla olevaa biisiä.

Olen. Elän.

                                                                                               Kuvat John