monta on ihmeellistä asiaa

Näin mä sen yksinkertaisimmillaan selitin miehelle, kun hän ihmetteli valmistumisen jälkeistä stressiä ja ahdistusta:

Ku mä oon tällänen runotyttö ni nyt ku on lakki ja se on muka niin hieno juttu ni nyt pohdin elämää ja sitä vapautta ja et mitä nyt tästä eteenpäin – et ku tässä tää elämä nyt o.

Mies naurahti, ja niin kyllä mäkin. Ensin odotetaan ja odotetaan sitä jotain tapahtuvaksi, ja sitten kun se tapahtuu, ihmetellään ja ahdistutaan.

Oikeastaan toistaiseksi elämä jatkuu samalla tavalla, kuin mitä ennen valmistumistakin. Käyn töissä. Se on kyllä ehdottomasti hyvä juttu, että oon suoraan valmistuttuani alan töissä ja mulla on ainakin vuodeksi vakituinen paikka. Siitä voi olla ylpeä.

Mutta..

Silti.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että oon siinä kohdassa, jota oon odottanut aina. On käyty kouluja ja saatu ylioppilaspaperit ja ammatti ja nyt ois aika sit jotenkin olla valmis, mutta ennen kaikkea tehdä lisää: tehdä töitä, ylentyä töissä, opiskella korkeemmalle ja korkeemmalle. Kävellä aikuisen rappusia pitkin iso harppaus kerrallaan, kunnes pääsee ylimpään kerrokseen, sinne, missä kaikki muutkin on. Tai ainakin ne, jotka haluu D-vitaminiia, koska kellarikerrokseen ei kauheesti paista.

Uuvuttaa. Hirveesti on tapahtunut, hirveesti oon oppinut ja kakskyt vuotta elämää on vaan jotenkin mennyt eteenpäin ja mä oon räpiköinyt perässä, hämilläni kaikesta tästä maailmasta, mitä on ja tapahtuu mun ympärillä. Paljon ihania, kauniita asioita ja sitten niitä kauheitakin.

Oikeesti, mitä nyt haluan, on se paljon hehkutettu vapaus. Mä aion hengähtää hetken, elää hyvää elämää ja tehdä vähän töitä, silleen, että mulle jää paljon aikaa olla runotyttö ja hyppiä lumessa, syksyn lehdissä ja vaikka pomppulinnassa. 

Haluun unelmoida ja itkeä, nauraa ja kauhistella, suunnitella elämää ja ennen kaikkea elää sitä, myös maanantaisin ja huonoina päivinä. Arkena että juhlana.

Se on oikeesti hyvin jännä. Eiks teistäki?

Jännää oli myös ylioppilaskuvaukset.