Kun ei hymyilyttänyt

Nyt seuraa tunnustus, joka ei kyllä yllätä ketään paitsi allekirjoittanutta, joka on niin seesteinen oman elämänsä chillipallero.

Mulla on tapana stressata. Töitä, blogia, vapaa-aikaa, meikkaamista, pukemista, syömistä ja sitten kaikkea muuta niiden väliltä. Stressaaminen on suurimmaksi osaksi hyödytöntä. Pieni stressi tekee hyvää. Isoista vaikkakin kivoista muutoksista lähtevä stressi saattaa sekin olla ihan tervetullutta. Mutta miten mitata oikea annos stressiä?

Teelusikallinen tätä, desi tuota, hups, meni koko lasi. 

Mulla on tällä hetkellä selän ja rinnan iho paukamilla, kasvoista puhumattakaan. Heippa taas akne. Aika kauan meni tajuta, että oikeasti isoin syy mulla näppyjen lisääntymiseen on – tattadaa – stressi. Nyt ehkä oon sisäistänyt sen, ja sen avulla siedän tän näppyläisen ajanjakson. (Mutta sitten kun keksitään stressiä vähentävä voide oon kiinnostunut! Tai kuorinta-aine, joka poistaa väsymystä, yes please!)

Tän hetken stressiin mä voin vaikuttaa, no vähän. Puhunko stressistä, kun tarkoitan surua? Ehkä sekoitan ne kaksi, koska suru aiheuttaa väsymystä ja saamattomuutta, joka aiheuttaa stressiä. Läheisten ihmisten suru aiheuttaa vielä lisää surua ja stressiä. Kaiken lisäksi oon kokenut kamalaa syyllisyyttä mun kyynelistä, jotka on varmaan suurimmaksi osaksi empatiaa. Mun ystävä tosin sanoi, ettei maailmassa voi olla tarpeeksi empatiaa.

Eikä sekään, että heti hautajaisten jälkeen sai kuulla Pariisin terrori-iskuista. Tulee tyhmä olo. Mitä mä voin tavallisena ihmisenä tehdä? Mä elän mun elämää, noudatan lakia, olen inhimillinen ja kohtelen muita inhimillisesti. Miksei kaikki tee niin? Miksei?

Oikeasti lohduttavinta oli kuulla miehen mummun suusta ”Etiäppäi täytyy mennä”. Mummu sanoi sen hymyillen, rauhallisesti ja tarkoittaen joka sanaa.

Joten – mennään eteenpäin. Eletään tää suru. Eletään stressi. Muistetaan hengittää. Muistetaan nauttia pienistä hetkistä ja iloista, koska just nyt on se aika, kun niistä täytyy muistaa nauttia.

Ja asiaa ehkä helpottaa se, että huomenna istun lentokoneessa matkalla Lontooseen, josta oon nähnyt niin monia unia, että jo on aikakin. Ihanaa mennä kahdestaan, rentoutua ja vähän irtautua arjesta.