Ajatuksia kaksoistutkinnosta ja valmistumisesta

Stressaantunut, mutta helpottunut tyttö bongattu tänään kaupungilla. Pää kolmantena jalkana asioita hoitaen. Ette usko sitä helpotuksen määrää, kun sain fazerkahvilan hiljaisimman ja syrjäisimmän nurkan. Hetki piti hengähtää, ottaa ilmaa sisään. En vaan jaksa uskoa sitä, kaksoistutkinnosta valmistumista. Tänään kun palautin avaimet opettajalle, kysyin, että valmistunko varmasti. Opettaja kertoi allekirjoittaneensa todistuksen, joten kai semmoinen on sitten ylihuomenna tulossa.

Sitten kun se paperi on kädessä, aion tuulettaa ja kovaa. Ja sitten toisaalta: melkein jokainen on valmistunut jostain koulusta. Onko se niin hieno juttu? Mä vaan vähän tossa opiskelin ja nyt saan lakin ja kaks tutkintoa.. Silti se tuntuu saavutukselta, urakalta. Sellaiselta saavutukselta, josta on hyötyäkin. Mä arvostan mun ammattia ja se tuntuu yhä sellaiselta, jollaisella haluan työskennellä kenties loppuikäni.

Lukiosta kai tarttui jotain tietoa päähän. Tai sitten ei. Matematiikasta jäi päähän se, että en minä siinä niin huono olekaan, ja fysiikasta pelottava opettaja, jolta teki mieli piiloutua penkin alle (kuten kurssisuorituksenikin teki). Sitten siellä oli kursseja, oppitunteja ja opettajia, joista jäi käteen muutakin kuin merkintä paperiin. Jäi hyvä mieli, sellainen, että mä pärjään. Sain kannustusta ja itsevarmuutta. 

Erityisesti kaksi opettajaa, yksi molemmista kouluista jäi sydämeen. Kiitos teille.

Koulusta sain myös kavereita ja muutaman ystävän. Sitten oli heitä, jotka olivat yhteydessä ainoastaan tarviessaan jotakin. Toivottavasti tiedoistani oli teille hyötyä – tulevaisuudessa tosin tulette huomaamaan, että olisi kannattanut ehkä etsiä tieto itse.

Niin, eikä se oppiminen tähän loppunut. Se vasta alkaa.

Hopeiset glitterkorkkarit, joilla on mahdoton kävellä, odottavat vuoroaan astella lavalle.
Mun silmät tosin loistaa varmasti kirkkaammin.