Aamut on hyviä.

Aamun ensimmäinen ilo on se, ettei tarvitse herätä yksin viideltä. Toinen uniolento murahtaa vieressä ja heittää herätyskellon käteen.

Miehen aivot toimivat aamulla hieman nopeammin kuin omani, joten ensimmäiseksi hän kertoo unensa. Se on hölmö ja outo, eikä vain siksi, että kello on viisi ja nukuttaa. Mun unta en voinut kertoa, kun sanat eivät oikein muotoutuneet vielä ja sitä paitsi ”se oli niin seikkailu-uni ettei sitä voi selittää”.

Aamusta voi löytää muitakin iloja, jos nyt en mainitse sitä kaikkein todennäköisintä iloa, no sitä kahvia. (Ai, tuli mainittua. Tänään join muuten crema e gustoa – se on hyvää.) Tänään se ilo oli meikkipaletti – aivoihin kun oli syntynyt päätös jostain värikkäästä. Kello viideltä turkoosi luomiväri tuntui hyvältä idealta ja tartuin siihen tylsän laitan-jotain-huulipunaa-ja-näytän-skarpilta -kombon sijaan.

Automatkalla kuuluu radio ja uutiset. Voidaan vuorotellen miehen kanssa avautua siitä, mikä kenenkin äänessä ärsyttää. Aamulla korva on aika tarkka näissä jutuissa. Ihan paras aamuääni on Obamalla, maanantaiaamuisin se rauhoittaa kivasti. Kokeilkaa. Ei ne sanat, vaan se ääni. Ei kai sillä mitään kovin tärkeää asiaa ollutkaan.. 

Huomenna on taas aikainen herätys, mutta se ei haittaa. Aion tosin turvautua siihen huulipunaan, ja nauttia kahvini tuijottaen aamunsekaisin silmin onnellisena seinää. Siinäkin on ilonsa. 

Eikö?