Vähänkö mua jännitti mun ensimmäiset häät. Mä en tiennyt mitä odottaa, mutta tiesin olevani innoissani kuitenkin tulevasta. Aamu oli hektinen. Olin bestmanin ja sulhasen kanssa kämpillä, jossa autoin To do-listan kanssa. Imuroin ja laitoin pyykkejä sun muuta. Oli kuuma, ja kävin kaksi kertaa suihkussa. Tein nopean juhlameikin pikkupeilin kanssa välillä pyyhkien otsaa pyyhkeellä. Huh. Talo alkoi jo täyttyä sukulaisista. Rakas, bestman, näytti komealta frakissa.

Kirkolla kosmetologi-kaveri pyyhki meikkirajaa leuasta – kiitos! Pikkupeili – shame on you. Kirkkoseremonia oli sopivan pituinen, sopivan rento ja sopivan romanttinen. Kaksi upeaa ihmistä seisoivat alttarin edessä jännittyneinä, nuorina ja rakastuneina. Olin kiitollinen, että sain todistaa sitä.

Vieraat kilistelivät kelloja kun hääpari lähti hevoskärryillä kirkon pihasta. (Mitä nää kellot on? Mitä näillä tehdään? Mitä nyt tapahtuu?) Tässä vaiheessa heitin pukukoodin jorpakkoon, ja päästin olkapäät vapaaksi kuumasta huivista.

Juhlapaikalla syötiin, juotiin, laulettiin karaokea, limbottiin ja humalluttiin rakkaudesta ja boolista. Morsiamen suku oli ärsyttävän hyvä laulamaan. Miten jotkut osaavatkin laulaa niin kauniisti? Itse säästin yleisön teräsbetoni-coveriltani. (Kiitos, aivot.)

Se oli ihana, hikinen ja hauska päivä.

Kiitos hääparille kutsusta.  ♥

Kaksi niin hehkuvaa ja kaunista saa kirkkaana loistaa
Kunpa auringon päivät päällämme ei päättyisi koskaan

Lyrics: LetsSingIt