tsekatkaa mun lifepackkii

Fitnessvillityksen (ärsyttävä sana) myötä oon alkanut pohtia enemmän omaa suhdettani kroppaan ja itseeni. Olen aina ollut hoikka ja saanut kehuja vartalostani. Tai no enemmänkin vain huomautuksia siitä, kuinka laiha olen.  Välillä ne tuntuu kehuilta, välillä ne vaan ärsyttää

Kuntosaliharrastuksen myötä oon alkanut katsomaan paljon kriittisemmin omaa ihannevartaloani. Ei sillä, että näkisin ylimääräistä missään. Mutta näen puuttuvaa – paljon. Lihakset. Missä timmit habakäsivarret? Missä mun sixpackki? Onko mun peppu tarpeeksi SQUAT?

Se hyvä fiilis, mikä salista tulee, muuttuu helposti pakkomielteiseksi uuden ihannevartalon tavoittelemiseksi.

Kunnes tajusin.

”Sitten kun..” ajattelutavassa ei ole mitään järkeä! Mä olen koko ajan mun vartalossani. Mä olen herranjumala oma vartaloni. Kuinka rasittavaa on koko ajan elää parin kuukauden päässä, jolloin se vartalo olisi sitten muka valmis ja hyvä.

Erilaisissa fitnessblogeissa puolustellaan bodareiden alastomuutta ja vartalon esittelemistä. Sitä saa kuulemma esitellä, eikä se ole yhtään noloa, koska sen eteen on tehty töitä.

Minä ja minun laiha varteni ei oo töitä nähnykään. Meidän pitäis siis pysytellä pussissa siihen asti, kunnes olisi jotain esiteltävää.

Ja niin vissiin! Vaikken välttämättä haluakaan poseerata bikineissä facebookin profiilikuvassa, tekisi mieli tehdä se nyt ihan vain mielenosoitukseksi.

Mä oon nimittäin tehnyt ihan helvetisti töitä mun kropan eteen.

Mä oon juossut seitsemän kertaa viikossa pakkomielteisesti lenkeillä.
Mä oon palkinnut itteni jogurtilla, jonka heitin pois yhden lusikallisen jälkeen.
Mä oon ollut syömättä tai syönyt naurettavan vähän.
Mä oon sallinnut itseni syödä, vain koska seuraavana hetkenä pakotan sen ulos.
Mä oon istunut tärisevin jaloin kylpyhuoneen lattialla ja tuntenut itseni rumaksi ja läskiksi.
Mä oon käynyt anoreksian ja bulimian rajoilla ja nyt istun tyytyväisenä tässä – painavampana kuin koskaan.

Niin että se siitä,  ettenkö minä olisi tehnyt töitä vartaloni eteen. Oon taistellut. Verta hikeä ja kyyneliä. Ja selvinnyt.

Munkaan työ ei ole täysin valmis, mutta tää, mitä mulla on, on todellakin esittelemisen arvoista. Mä olen tyytyväinen mun kroppaan ja itseeni, siihen mitä se on käynyt läpi ja mitä se on oppinut.

Kaikki työ mitä tulen kuntosalilla vielä tekemään, on vain plussaa ja papukaijamerkkejä paperilla. Mun vartalo on täydellinen ja hyvä, rakastettava ja mun sietää olla siitä ylpeä.

Kahvikupponen ja minä toivotetaan positiivista sunnuntaita kaikille. <3