I’m stronger than yesterday…

..tai niin aina luulen nykyään kun ajan hänen luotaan kotiin. Hän on tyyppinä se joka haluaa lapsia ja perheen ja sen kodin ja sen kaiken. Minä olen tyyppinä se, joka ei haluaisi mitään sitä ”normaalia” jos vaikka sattuisin eroamaan. En tekisi lisää lapsia. En todellakaan valvoisi öitä ja vaihtaisi p*ska-vaippoja, vaikka ihan älytön lämmin aalto valtaakin kehon kun näen vauvoja ja herkistyn. Tiedän jo nyt, että olen siihen psyykkisesti aivan liian epästabiili.

Hän on periaatteessa niin henkisesti  ”vaativa”, että jo sen takia tiedän että tämä ei ole mikään loppuelämän juttu. Ja koska sisimmissäni tiedän, että hän ansaitsee parempaa. Hän ansaitsee sen kaiken mitä minä en halua.

Tunnen periaatteessa niin paljon, mutta en kuitenkaan mitään.

Sydämeni hyppää Marsiin joka kerta kun näen huolestuneen ilmeen mieheni kasvoilla kun hän katsoo puhelinta.

Minä en halua menettää tätä kaikkea ja minä kuitenkin rakastan Häntä. Tiedän, etten valehtele kun sanon hänelle niin.

En enää ahdistunut ja itkuinen. Elän päivän kerrallaan. Osaamatta tehdä minkäänmoista päätöstä…

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *