Hän odottaa minua sovitussa paikassa.
Me olemme menossa yhteiselle matkalle.
Me istumme lentokoneessa ja silitämme toisiamme. Olen niin rentoutunut ja fiilis on järisyttävän hyvä. Silti silmäilen ympärilleni: ei kai täällä vaan ole ketään tuttua?
Me tilaamme juotavaa. Nauramme ja vitsailemme yhdessä. Miksei minun elämäni voisi aina olla tällaista? Huoletona, ihanaa, rakkaudentäytteistä. Kunnes tajuan, että eihän tämä ole minun elämääni. Minullahan on lapsia. Rakastan heitä enemmän kuin ketään muuta ja silti olen valmis tinkimään arjestani jonkun muun takia. Mikä minua vaivaa???
Me saavumme perille. Elämä on juuri silloin todella ihanaa. Vaikka jotain pieniä ”kommervenkkejä” sattuu matkaan, niin me jaksamme nauraa niille ja vetää yhtä köyttä. Onko tämä juuri sitä, että en näe hänessä niitä niin kutsuttuja ”huonoja puolia”?! Mitäköhän arki olisi hänen kanssaan? Missä vaiheessa se muuttuisi? Enkö minä kestä arkea? Sekö tässä ongelmana onkin?
Me syömme illallista ja menemme drinkeille. Välillä katson lasten kuvia ja mietin, että miksi minulla ei ole isompi ikävä?! Olenko kaiken lisäki huono äiti? Miten minusta tuli tällainen kasa sontaa?? Juon drinkkiäni ja hivelen hänen reittään. Minä oikeasti rakastan häntä. Ja hän ehkä rakastaa vielä enemmän minua. Mutta mitä minä oikeasti rakastankaan? Häntä? Ihailua? Vapautta?
Me palaamme kotiin ja näen lentokoneessa tutun näköisen miehen joka katsoo minuun useaan otteeseen. Mietin vielä kotonakin kuka hän on.
Seuraavana yönä näen unta jossa mieheni saa kaiken selville. Herään omiin kyneleisiin ja halaan miestäni sängyssä kovempaa kuin koskaan….
