The Help

Katsoin eilen todella koskettavan elokuvan. The Help perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen romaaniin. Elokuva sijoittuu 1960-luvun Missisippiin, jossa tummaihoiset naiset toimivat valkoisten perheiden piikoina: siivosivat, tekivät ruoan, hoitivat ja kasvattivat heidän lapsensa. Rotujen välillä oli vahva hierarkia, piiat joutuivat esimerkiksi käyttämään eri vessoja kuin heidän isäntäperheensä.  Valkoisen perheen tummaihoisen piian kasvattama määrätietoinen tytär Skeeter (Emma Stone) päättää kirjoittaa kaunistelemattoman kirjan piikojen näkökulmasta. Hän ottaa valtavan riskin asettumalla piikojen puolelle valtaväestön arvoja ja mielipidettä vastaan.

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka uskaltavat puolustaa ja ajaa omaa näkemystään eteenpäin vaikka se olisi ristiriidassa yleisen näkemyksen kanssa. Se vaatii suurta rohkeutta. Muistan kerran lukeneeni kansanedustaja Jani Toivolan haastattelun, jossa hän muisteli kouluaikojaan pienellä paikkakunnalla. Hän rakasti esiintymistä, vaikka ihonvärinsä ja seksuaalisen suuntautumisensa takia joutui naurunalaiseksi. Toivola kertoi valmistaneensa tanssiesityksen koko koululle ja tanssi sen hammasta purren loppuun asti vaikka yleisö buuasi. Ja kuinka pitkälle hän onkaan elämässään päässyt.. Erityisesti nuorille, joiden identiteetti on vasta kehittymässä, kavereiden hyväksyntä on kaikki kaikessa. Esimerkiksi koulukiusatun puolustaminen vaatii valtavaa rohkeutta ja riskinottoa nuorelta. Toivottavasti pystyn työssäni lastentarhanopettajana kasvattamaan lapsia hyväksymään erilaisuutta ja rohkeutta seisoa itselle tärkeiden asioiden takana.

Uskon karman lakiin. Tällaiset hyvää tarkoittavat ja määrätietoiset ihmiset palkitaan jossain vaiheessa elämäänsä. He saattavat kohdata suurta vastustusta ja vaikeuksia elämässään, mutta lopulta he saavat jossain muodossa kiitoksen teoistaan.

Suosittelen katsomaan kyseisen elokuvan 🙂

http://www.youtube.com/watch?v=UVTMkINRChk

Kulttuuri Leffat ja sarjat

2011

Uuden vuoden kynnyksellä katson kulunutta vuotta taaksepäin arvioiden mikä omassa elämässä ja itsessä on muuttunut, mitkä olivat vuoden 2011 kohokohdat ja ojan pohjat. Samalla asetan tavoitteita tulevalle vuodelle. Kirjoittaminen on minulle luonteva ja mielekäs tapa jäsentää ajatuksiani ja ilmaista itseäni. Bloggaaminen antaakin minulle mahdollisuuden kirjoittaa, jakaa ajatuksiani ja olla vuorovaikutuksessa muiden kirjoittajien kanssa. Kirjoitukseni käsittelevät minua, elämääni ja ympäröivää maailmaa hyvin monipuolisesti. Pääpaino on oman itsen kehittymisen ja muuttumisen seuraamisessa ja pohtimisessa.

Vuonna 2011 muuttui paljon. Kaija Koon kappaleen ”Kaunis, rietas ja onnellinen” sanat kuvaavat tätä muutosta hyvin.

”Sä alat vihdoin viimein käsittää ettet sä tarvii lupaa keneltäkään
 Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää
 Joten anna mennä,  joten anna mennä
 Kaunis rietas onnellinen,  kaunis rietas onnellinen”

 

 

Olen aina ollut empaattinen ja herkkä toisten ajatuksille ja tunteille. Tämä voi kuitenkin kääntyä itseä vastaan, jos on kuin tuuliviiri toisten vietävissä. Tänä vuonna olen yhä enemmän uskaltanut antaa mennä, tehdä rohkeita, omaa elämää koskevia valintoja. Sellaisia, jotka tuntuvat minusta ITSESTÄ tärkeiltä. Näitä valintoja tehdessä luotan hyvin paljon intuitioon. Intuition saavuttaminen edellyttää pysähtymistä ja itsensä kuuntelemista. Jos muiden ajatukset, mielipiteet ja tunteet tulevat kovaäänisinä liian lähelle, omaa ääntään ei voi kuulla.

Tänä vuonna tärkein omaa elämääni koskeva valinta on ollut seitsemän viikon pituinen matka Vietnamiin. Keväällä minulle tuli vahva tunne siitä, että oman itsen vahvistumisen kannalta olisi tärkeää lähteä yksin ulkomaille hieman pidemmäksi aikaa. Kun lähtee yksin täysin erilaiseen maahan ja kulttuuriin ei voi aluksi tukeutua kehenkään tai mihinkään. Pitää itse ottaa asioista selvää, organisoida matkustamiseen liittyviä käytännön asioita ja olla aloitteellinen tutustuakseen uusiin ihmisiin. Aasia kiinnosti minua maanosana ja helmikuussa tehty matka Thaimaahan vahvisti tätä tunnetta. Lastentarhanopettajana olen jo pitkään haaveillut kehitysmaiden lasten kanssa työskentelystä. Lähdin siis vapaaehtoistöihin kehitysvammaisten lasten päiväkotiin Hanoihin, Vietnamiin 🙂

Kolme viikkoa vapaaehtoistöissä opetti minulle paljon. Olin jo etukäteen valmistellut itseäni siihen, mitä luultavasti tulen näkemään ja kokemaan. Päätin, että en lähde pelastamaan maailmaa vaan olen onnellinen ja etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus päästä katselemaan maailmaa niin erilaisesta näkökulmasta. Jos samalla tuotan lapsille edes hieman iloa, olen tyytyväinen. Tämä ajatus auttoi minua jaksamaan, kun jouduin seuraamaan vierestä, kun päiväkodin aikuiset rankaisivat lapsia lyömällä eivätkä pitäneet heitä sylissä 🙁 Toivon, että lapsille tarjoamani turva ja lämpö jätti heihin edes pienen jäljen 🙂 Minuun matka jätti ison jäljen. Luotan itseeni ja valintoihini enemmän. Uskallan esittää eriäviä mielipiteitä samalla kunnioittaen myös toisen näkemyksiä. Uskallan ELÄÄ!!

 

Rohkeaa Uutta vuotta kaikille 🙂

 

Suhteet Oma elämä