Olisi pitänyt tietää. Aika, se vierähtää niin nopeasti. Myös Koreassa. Olin ostanut menolipun Koreaan jo Suomessa näyttääkseni lentokentällä, että poistun Japanista turistiviisumiajan puitteissa, ja samasta syystä Japanissa oli ostettava lentolippu, jolla näytän, että poistun Koreasta hyvän sään aikana. Japanissa viimeisen päivän horroksessa päätin ostaa paluulipun Japaniin enkä esimerkiksi menolippua johonkin muuhun Aasian maahan. Päivämääränkin valikoin horroksessa.

Olisi pitänyt tietää. Ja valita myöhempi paluupäivä. Mutta paluulipun päivämäärän muuttaminen olisi tullut liian kalliiksi. Mers-viruksestakin puhuttiin ja sanottiin, että ehkä hyvä aika lähteä maasta. Itse en kyllä osannut pelätä kovin paljon. Ei moni muukaan (tosin joidenkin tuttavien vanhemmat kielsivät poistumasta kotoa virusvaaran takia). Joka tapauksessa jossittelu sikseen. Ei se paluukohdekaan hassumpi ole. Joten kaikki irti viimeisistä päivistä Soulissa.

Myös loppuaikana sattuu ja tapahtuu. Haluan tietenkin nähdä hyviksi havaitsemiani paikkoja ja ihmisiä. Syödä kimchiä, ostaa jotakin pientä ja halpaa, lähettää postikortin. Nauttia kesästä. Ilma on kuuma – minulle ihanan lämmin. Kostea ja hiostava – minulle ihanan lämmin.

Yhden heistä näen jäätelöllä. Kumpikin oli menettävässä yhden harvoista englanninkielentaitoisista juttukumppaneista, joten olo oli hieman haikeakin. Hän oli muuttava Liverpooliin, joten ehkä tapaisimme odotettua pikemmin (sittemmin kävi ilmi, että vanhemmat eivät voineetkaan maksaa toista yliopistotutkintoa, sillä hän oli jo valmistunut Yhdysvalloista kandiksi. Nyt oli siskon vuoro).

Yksi on businessmies, joka työskentelee lähes kirjaimellisesti 24/7. No ehkä 15/7. Oikeasti. Mutta kun hän tajuasi, että olin lähdössä kahden päivän päästä, hän järjesti tapaamisen. Karkasi töistä jo seitsemän aikaan illalla ja vei minut syömään, siten kuin sadeilmalla perinteen mukaan kuuluu: korealaisia pannukakkuja ja riisiviiniä (harmaansakeaa kiljun ja saken yhdistelmää). Pannukakkuja rakastin, viiniä riitti hörppy. Mutta kaikki kunnia perinteille.

Ja yksi on tietysti Mi. Eritoten hänen kanssaan vietin viimeiset päivät. Viimeisenä lauantaina teimme päiväkävelyn Bukchon Hanokissa. Kapeita katuja pitkin huikean hiostavassa säässä. Mutta en valittanut Korean kesästä, Japanissa olisi jo sadekausi.  Illalla sitten viimeistä kertaa viihteelle. Ja myös Koreassa – se tarkoittaa karaokea! Mi’n kaverit olivat juhlatuulella. Karaokehuoneessa he tanssivat, lauloivat kovaa ja tilailivat ruoka-annoksia huoneeseen. Niin minäkin.

Mi’n kanssa jatkoimme klubille: Korealaista ysäripoppia ja nuoria korealaiskundeja tanssimassa. Ja ne kundit vasta tanssivat! Lavalla ja lattialla. Isosti. Yksi uskaltautui tulemaan juttelemaan englantia, arveli minun olevan vaihto-oppilas. Mi ihmetteli, miten olin niin kotonani vanhojen korealaisten hittien soidessa. Totta kai olin! Verrattain tarttuvan melodian oppi siinä laulun edetessä.

Uudempaa k-poppiahan olin opiskellut ihan mielelläni näinä viikkoina. Mi työskentelee yrityksessä, joka tekee oheistuotteita ja järjestää konsertteja korealaisartisteille, kuten Big Bandille ja PSY’lle. Hyviä työsuhde-etuja olivat muun muassa bändin keulakuvan taidenäyttely ja 3D-keikka. Tähän uuteen teknologiaan on kuulemma käynyt tutustumassa jopa BBC:n väkeä.  Keikalla tästä keulakuvasta oli tehty kokoinen kolmiulotteinen hahmo, joka liikkui skriinillä ja lavalla. Yhtä oikeannäköinen, yhtä suloinen.

Viimeisimpinä ravintoloina tutustuimme myös suositun ja kuuluisan ravintolaketjun ravintolaan. Siellä pöytien keskellä on grillirauta, jossa voi grillata lihaa ja muuta, no lähinnä lihaa. Pöydän päässä on suuri määrä eri vihanneksia ja salaatinlehtiä. Niihin kasataan vihanneksia, tulisia pikkelsejä tai etikkavihanneksia tai sitä lihaa. Vähän niin kuin raikas sushi. Aivan ihanaa.

Mi’llä oli kukkakimppu kädessään. Luulin, että hän oli saanut sen ihastukseltaan. Vaan ei, se oli minulle: ”Kun vähän aika sitten harmittelit, että pitkään aikaan kukaan ei ole ostanut sinulle kukkia.” Olin sanaton. (ja laitoin kuvan Instagramiin)

Kaiken kaikkiaan Korea oli ihana kokemus. Ehdin tehdä monia juttuja: Haastatella nuorta koululaista, joka osasi englantia paremmin kuin moni yliopiston käynyt korealainen. Vierailla animaatiofestivaaleilla ja tavata maan tunnetuimman animaatioohjaajan. Vierailla korealaisissa perheissä ja olla taas (tahtomattakin) erikoisvieras sekä keskipiste. Tanssia salsaa korealaisten kanssa. Osallistua kesähelteellä talviolympialaisten lähtölaskentaan. Ottaa aurinkoa 20-kerroksisen hotellin katolla. Yöpyä hostelleissa ja loveh… Kaikenlaista. 

Jo aiemmin puhuin siitä, kuinka aika ajoin pohdin Japanin ja Korean yhtäläisyyksiä ja eroja. Kummassakin on Aasian tunnelma. Puheessa (, jota en vieläkään ymmärrä mutta ehkä osaan poimia jo sanoja) on jotakin samanlaista. Korean nopeasta kehityksestä huolimatta täällä kuitenkin huomaa vaatimattomia ja vähävaraisia alueita sekä katukeittiöitä, joissa on itoa tunnelmaa sekä ruoan, kalan ja hedelmien tuoksua.

Mutta sitten kerran, Soulissa metroa odotellessa ja siinä näitä kaikkia miettiessäni se yksi iso eroavaisuus iskee mieleeni. Tämä ei ole Japani.