Hunter haluaa grillattua koiraa ja liikemies pureskelee eläviä mustekaloja
Paljon olen viitannut siihen, kuinka molemmin puolinen kielitaidottomuus on tuonut hidasteita tienvarrelle. En ole hetkeen muistuttanut tarpeeksi, miten hienosti voi tulla toimeen ilman vahvaa yhteistä kieltäkin. Onhan näitäkin kokemuksia: pankkitilin uudelleenavaaminen, suurkaupungeissa ja asuinlähiöissä perille löytäminen, isäntäperheissä kohtelias kanssakäyminen, oudonnäköisen ruoan ostaminen ja kauppiaan kanssa yhteisymmärryksen löytäminen. Ja mikä parasta, myös ystävyyssuhteiden luominen.
Yksi heistä oli Hunter.
Hän oli ensimmäisiä korealaistuttavuuksiani, hänestäkin kiitos Mi’n. Oliko jopa toisena iltanamme, kun menimme hänen omistamaan ravintolaansa (jossa muuten ruokalistaan ja sisutukseen oli haettu vaikutteita ihan kädestä pitäen Japanista). Hän oli oikein hauskanoloinen ja hyvännäköinen (Mi’llä tosin meni olut väärään kurkkuun, kun sanoin tämän), ja hänen (lempi)nimensä oli helppo muistaa. Jes, tänne uudelleenkin!
Valitettavasti Hunter ei osannut kovin paljon englantia, eikä Japanin-matkoistaan huolimatta japaniakaan, ja minä en edelleen puhunut koreaa. Onneksi seurassamme oli usein tulkki, ja sittemmin pärjäsimme ilmankin.
Kerran sain kutsun lähteä autoretkelle pois kaupungista. Itse asiassa moni korealainen oli kehottanut minua matkustamaan maaseudulle. Korealaiset matkustavatkin usein lomilla luonnon rauhaan pois kiireisestä ja meluisasta kaupungista. Ymmärrän sen oikein hyvin. Mutta edelleen itse olen se, joka nauttii suurkaupungeista. Joka tuli Koreaan tutustumaan oikeastaan juuri siihen suurimpaan. Mutta kesäinen autoretki ja mahdollisuus päästä luontoon, vastasin kyllä kiitos.
Päiväretken tarkoitus oli mennä keskelle-ei-mitään, josta tehdään loma-asuntoaluetta. Koreassa(kin) on tyhjää tilaa ja vanhenevaa väestöä, ja näille rakennetaan sekä kaupitellaan vapaa-ajan tai eläkeiän taloja. Hunter tuli sijoitusmielessä katsomaan tonttia, jota hänen tuttavansa ja mahdollinen businesskumppaninsa esitteli. Minä nautin sillä välin auringosta.
Paikka oli enimmäkseen tyhjää tonttia joen varrella. Hiljainen kylä, jossa ravintola (olimme ainoat asiakkaat, mutta meitä varten tehty ruoka oli kyllä äärettömän hyvää) ja kyläkauppa (jonka kauppias laittoi kesken päivän kiinni, kun lähti käymään jossakin, mutta tuli kyllä takaisin ja avasi puodin uudelleen). Istuimme joen varrella, kädessä tölkki kylmää ja taustalla musiikkia puhelimesta. Paluumatkalla pysähdyimme takapihalta näyttävään kahvilaan, jossa puihin kiinnitetyistä kovaäänisistä kuului korealaista iskelmää. Matkan jatkuessa ravintolaan ymmärsimme, etteimme ihan kaikkea olekaan ymmärtäneet toistemme puheista. Hunter oli viemässä minua lempiravintolaansa, mutta kävikin ilmi, etten syö lihaa. Enkä mielelläni ainakaan koiraa. Sen tiesin, että hän ei ollut aiemmalla kerralla vitsaillut sanoessaan, että hänen lempiruokansa on grillattu koira. Kallista mutta aika ajoin sen arvoista.
Mutta koiraravintolassa ei oikein muuta tarjota, joten valitsimme toisen, mielestäni oikein erinomaisen – mutta tulisen – ravintolan. Se oli valtatien varressa laajalla alueella, jossa oli monia isoja muttei tavanomaisia perhekonseptiravintoloita. Ruoka on aina hyvää, ja sitä on riittävästi (aina ilmaiset alkupalat sekä isot tarjoiluastiat/pannut/padat, joista jokainen ottaa pikkulautaselleen). Mainitsinko tulisen? Tässä ravintolassa jopa Hunter punastui syödessään. Minulla valui nenä, silmät ja suu. Rupesin pohtimaan, millä korealaiset tasoittavat tulisuutta, kun joissakin muissa tulisen maan ruokakulttuureissa käytetään jogurttia, lassia tai kookosmaitoa. Hunter sanoi, että heillä ei oikein ole sellaista viilentäjää.
Tai ehkä onkin: olut, hän hymyili ja hörppäsi lasistaan.
Jos Hunterin luontoretkellä olin joidenkin reissaajien mukaan kenties tylsä ja turhan kiinni ruokavalioperiaatteissani, niin kerran kaupunkikierroksella päätin elää madcook-oppikirjan mukaisesti. Koreassa ainoa tapaamani suomalaishenkilö sattui olemaan suuren suomalaisyrityksen Korean-maajohtaja ja kauppakamariaktiivi. Hän vei minut työasioissa syömään ja kysyi, olenko maistanut eläviä mustekalanlonkeroita. En ollut, toistaiseksi.
Ne ovat oudon näköisiä ja makuisia (postasin videon Instagramiin). Pieniä punaisia, madellen lautasella liikkuvia. Ja se makukin jää vähän taka-alalle, kun on keskityttävä puremiseen, etteivät lonkeroiden imukupit tarraisi kieleen. Söin kaksi, liikemies loput.