Kaikki alkoi… Nyt alkaa.

Tämä blogi alkaa takautuvasti. Aika ja ajatukset hakivat paikkaansa. Ihmisten ilmoille vai ei? Kotikoneen työpöydältä netin blogityöpöydälle?

Valitsin jälkimmäisen. Suuria kokemuksia silloin, ja monia kokemuksia sittemmin. Niistä ehkä ne tärkeimmät poiminnat kirjoitan tähän. Tervetuloa maailman tälle puolen.

2015-02-14 17.33.25.jpg

Matka alkoi jo vuotta aiemmin. Viime vuonna tuli tasaluku täyteen. Ja aika lailla tasan vuoden ajatusta kypsyttelinkin: Kotimaan hyvien ja turvallisten sekä ulkomaan kiehtovien mutta riskialttiiden vaihtoehtojen punnitsemista, googlettelua ja keskustelua – ja lopulta matkan suunnittelua.

Niin uusi vuosi toi minulle uusia kujeita – ilkikurisista ikionnellisiin. Japani kutsui helmikuussa. Japanin vaihtoajastani oli vuosia, mutta niiden välissä olevina vuosina tiesin, että menen sinne vielä joskus, ainakin vähän pidemmäksi aikaa kuin pelkällä parin viikon lomalle. Eteläisellä Kyushun saarella en koskaan ollut käynyt, sinne siis. Ensimmäiset viikot kielikurssilla Kagoshiman pikku- (noin Helsingin kokoisessa) kaupungissa, sitten vanhojen ystävien luo Osaka-Kioto-akselille ja siitä vielä Tokioon. Kielikurssin jälkeen omille siiville etä- ja freelancer-työläiseksi.

Tältä se tuntui tammikuun kääntyessä helmikuuhun ja asuinpaikan muuttuessa Suomesta Japaniin:

***

Matkalla lentokentällä huomaan, että kännykkälaturini jäi siskon asunnolle, jossa vietin viimeisen yöni. Jotain jää aina. Onneksi edessä on elektroniikkamaa, ostetaan sieltä uusi.

Lentokoneessa kuulemme, että lento myöhästyy, sillä matkatavaroiden lukumäärä on tarkastettava – omaksi turvallisuudeksemme. Väsyneenä nukahdan, ja kun parin tunnin päästä herään, emme ole vieläkään ilmassa. Noin kolmen tuntia myöhässä pääsemme nousemaan, siten illallinen ja yöunetkin myöhästyvät. Kyllä se jetlag tulisi, vaikka kuinka yrittäisi aloittaa uuden rytmin jo lentokoneessa. 

Tokion Hanedassa olen kellonajoista jo ihan sekaisin. Ostan onigirin, paikallisen Reissumiehen, eli täytetyn riisikuution. Oishii, herkullista! Tokiosta on vielä jatkolento Kagoshimaan. Kagoshiman koneessa luovutusvoitto, nukun. Pakko kuitenkin havahtua tokkurasta, kun kentällä on vastassa ystävällinen koulun yhteyshenkilö Sumie.

Sumie vie kohmeisen uuden tulokkaan futoni-kauppaan, sen kummempaa en tarvitse ensimmäiseksi yöksi. Puhumme pelkästään japania, mikä on kivaa. Sanoja tulee jostakin, ja yllättävän paljon ymmärrän, en tietenkään todellakaan kaikkea. Ja englannista lainatut sanat pelastavat.  Väsymys on ylitsepääsemätön, haluan vain nukkumaan. Ruokakauppa ja muut välttämättömyydet saavat odottaa.

IMG_4594.JPG

Kielikurssin luokkakaverini ovat lähinnä parikymppisiä nepalilaisia ja vietnamilaisia, jotka kaikki käyvät osa-aikatöissä rahoittaakseen parivuotista opiskeluaan. Olen ainoita opiskelijoita, jotka käyvät vain parin kuukauden kielikurssin. Kagoshima vaikuttaa vähän sekavalta, ja ilma paljon kylmempiä kuin odotin. Myöhemmin ymmärrän, että tulivuoren läheisyydessä sijaitseva kaupunki on silti näppärä ja nätti paikkakunta, jossa pyörällä pääsee kaikialle.  

Muistan hatarasti ensimmäiset tunnit ja päivät uudessa maassa. Alku ei mene luistellen. Koen turhautumisen, edelleen väsymyksen, ihmetyksen tunteita. Miksi tulinkaan tänne, jos olenkin luonteeltani ja sydämeltäni eurooppalainen? Miksi pankkikortti ei käy missään? Miksi pankkineiti ei tiedä tilisiirrosta? Miksi en muista japanin sanoja? Ehdinkö tekemään mitään muuta oppituntien ja läksyjen rinnalla? Missä voin nähdä oman ikäisiä paikallisia? 

Tätä on minun kulttuurisokkini, tajuan sittemmin. Ettei nautikaan lomamatkailun tapaan jokaisesta hetkestä. Vaikka on antanut luvan itselleen ottaa rauhassa ja tunnustella paikkaansa ja antaa itselleen aikaa, ei silti osaa ottaa rauhassa eikä tunnustella paikkaansa eikä antaa itselleen aikaa.

Mutta sitten, kun tulee niitä ihmisiä. Uusia tuttavuuksia, heistä ystäviä, heidän kauttaan uusia tuttavuuksia, ja heistä ystäviä. Ystävänpäivän iltana olen jo ihanassa tulevassa suosikkikuppilassani, jossa minä ja muu sekalainen pikkuseurue tanssii baarin suljettua omien lempilaulujensa tahtiin.  

Se se onkin, mistä elän, mistä nautin, mikä tekee kodin missä vaan. Ihmiset. Japanilaiset. Ja niin matka jatkuu.

IMG_4715.jpg

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *