Karaokekasarihittejä ja sähköpostisambarumbaa
Osakasta alkoi aika, jolloin tietty aikataulu päättyi. Enää ei ollut kielikurssia, jonka ympärille päivä rakentui. Itseohjautuva opiskeluputki. Vapaatoimittaja-aika. Kukaan ei anna läksyjä eikä kukaan käske minun keksiä uutista. Isossa kaupungissa aiempaa enemmän mahdollisuuksia tutustua maahan ja tavata ystäviä ja siten löytää aiheita kerrottavaksi ja kielitaitoa kehitettäväksi.
Samalla pieni pelko paikallaan polkemisesta tai apupyörillä peruuttamisesta. Mihin suuntaan yläpäätään pitäisi pyöräillä? Tuttuja pohdintoja epävarmuuden sietämisestä ja valinnanvapauden nauttimisesta, avoimen tulevaisuuden uhkista ja mahdollisuuksista.
Tykkään aloittaa työnteon aamulla. Tykkään saada kaikkitännehetinyt. Mutta ne eivät juuri kulje rinnakkain. Aasialaisen aamiaisen jälkeen Suomessa nukutaan vielä sikeitä. Ja kun kotitoimiston virka-aika on päättynyt ja sisäinen pomo on antanut luvan lähteä, Skype alkaa soida juuri ennen suomalaista lounastaukoa. Puhelun aikana viesti kavereille: myöhästyn vielä enemmän kuin luulin.
Toisaalta mailirumbaa saa soittaa niin Japaniin kuin Suomeen monesti, ennen kuin saa kuuntelijoita. Viivästyksen syinä esimerkiksi sähköpostitulva, kiireet – ja byrokratia. Tuttuja asioita Suomessakin, mutta toisinaan tuntuu, että täällä matkassa on muutama mutka enemmän kuin kotimaassa. On ilahduttavaa, kun joku asiantuntija vastaa pian ja kattavasti tai jopa ehdottaa tapaamista. Sitten välillä on turhauttavaa, kun haastateltavan pitää kysyä lupa esimieheltään, jonka täytyy hyväksyttää aihe johtoportaassa, johon puolestaan pitää toimittaa tarkat kysymykset ja tämän haastateltavan vastaukset. Sitten voi onnistua.
Onnistumisten jälkeen on mukava vaihtaa virallisesti vapaalle. Ja parhaimmillaan työ yhdistyy vapaa-aikaan ja maahan tutustumiseen. Mielenkiintoisimpia on ollut juttu perinteisestä japanilaisesta puupiirrostaiteesta, jota elvytetään nykyaikaisilla aiheilla, ensimmäisenä aiheena Kiss-bändi. En malttanut lähteä pois haastattelusta, kun jäin vain ihastelemaan uniikkia puupiirrosta, jossa japanilainen kabukinäyttelijä kohtaa Gene Simmonsin.
Karaokesta en ole kuitenkaan vielä saanut tienestiä. Se on pysynyt silkkana huvina, hyvänä huvina. Karaokehuoneessa ainoa vaikeus on vähän sama kuin valitessa kappaletta Suomen karaokessa tai pyytäessä DJ:ltä lempikappaletta. Silloin ei tietenkään tule mitään mieleen. Ja karaokehuoneessa kaiken lisäksi lauletaan monia lauluja. Kuinka monta, se riippuu siitä, ollaanko huoneessa puoli tuntia, tunti tai kolme.
Laulutaito tai sen puuttuminen eivät ole esteitä. Sama pätee kielitaitoon. Myöskään muiden kiireiden ei pitäisi haitata. Karaokeen voi mennä sen suuremmin suunnittelematta, keskellä viikkoa tai päivää. Yksi kaveri meinasi myöhästyä jumppatunnilta, kun oli käynyt kavereiden kanssa töiden jälkeen laulamassa. Japanissa lomaillut työkaverikin halusi karaokeen, mutta sillä hetkellä olimme vain me kaksi. Onko se vähän hassua, jos kaksi suomalaista menee karaokehuoneeseen? Ei tietenkään!
Työkaveri kävi toki hakemassa conbiinista itselleen litran sakepullon, ennen kuin läksimme laulamaan kaksin kovaa ja korkealta Big in Japanin.
Vaan miksi en ole koskaan tajunnut laulaa karaokessa Kissiä?
