Kuin viimeistä päivää

89/90.

Koko viisumin edestä Japanissa. Turistina täällä saa olla kolme kuukautta, sen jälkeen matkan on jatkuttava muualla. Minulla se jatkui Koreaan. Kolme kuukautta Japanissa. Aivan liian lyhyt aika. Juuri kun ehdin tutustua paremmin Tokioon. Viimeinen viikonloppu taisi muutenkin sotkea ajatukseni. Yllättävän spontaanin hämmentävän onnellinen.

Mutta määränpää muuttuu, Tokio jää hetkeksi taakse. Sotkuisista ajatuksista en tiedä, taitavat tulla mukana.

Korean ”hei”, ”kiitos”, ”anteeksi”, ”nimeni on” -fraasitkin ovat jääneet opiskelematta. Viimeisenä päivänä se ei ainakaan onnistu, hyvä kun pakkaaminen (joka jäi tietenkin viime tinkaan) onnistuu. Viimeisen illan vietin Main luona, ja kesken jäähyväisillan karaokea alkoi tuntua oudolta. Eikä syynä ollut pelkästää Kagoshiman kouluajoilta tutuksi tulleen haikea kappale, jonka lauluimme (kahdesti). 

Yöllä outo olo osoittautui pelätyn odotetuksi huonoksi oloksi ja niin edelleen. Tarkoitukseni oli lähteä Main luota reippaana heti aamulla, mutta heikko raato ei päässyt juuri nousemaan sängystä. Niin on käynyt ennenkin. Lähtöpäivänä tai ensimmäisenä paluupäivänä keho kertoo muutoksista ja muutoista. Sillä huonolla tavalla. Voi olla, että näihin tapauksiin on muitakin syitä, mutta sattumalta fyysinen huono olo on mennyt mielen kanssa synkassa.

Sain repun kuitenkin pakattua ja pääsin lentokentällekin. Olo ei ollut vieläkään eheä, mutta ajatus Japanin jättämisestä ei tuntunut enää niin haikealta, kun tiesi, mitä on edessä. Melko uusi tuttavuus Korea ja vanha ystävyys Mi. Tyttö, jota en ollut nähnyt noin kolmeen vuoteen, tuli vastaan bussipysäkille – ja juttu jatkui siitä, mihin se viimeksi jäi.

Tuli taas sellainen matkailuolo: Uusi valuutta. Uusi, eri tavalla aasialainen maa. Uusi kulttuuri. Innostuksen palo, hämmästyksen hymy, jatkuva kiinnostunut kysely, mielen virkeys. Evakossa Japanista, muttei lainkaan väärässä paikassa. Tervetuloa Souliin.

Jälleen yksi aikuisen kokemuskokonaisuus tiedossa. Jälleen yksi perhemajoitus odottamassa.

Japanin laulut muuttuivat pian K-popiksi, mutta toisinaan ne soivat silti päässä repeatilla. Tämä Kagoshiman valmistujaisten ja viimeisen Tokio-karaoken laulu Tegami on hyvä tarina. Laulun nimi on kirje. Se kertoo pojasta, joka kirjoittaa 15-vuotiana tulevaisuuden itselleen. Nuorella pojalla on huolia ja murheita. Lopussa tulevaisuuden poika vastaa 15-vuotiaalle itselleen. Ei ole syytä huolehtia ja murehtia. Usko unelmiisi. 

Kagoshimassa laulu soi luokkahuoneen pikkumankasta, ja kirjoitimme teemaan sopivasti kirjeen vuoden päähän itselleen. Kirje annettiin opettajalle, joka palauttaa kirjeet luokkakavereilleni koulussa ensi lukuvuoden päätteeksi. Minä lupasin mailata ja kertoa osoitteeni hänelle ensi vuonna, sitten kun tiedän mihin hän voi lähettää vuoden 2015 Karoliinan kirjeen.