Osakassa satoi, kun saavuin sinne.

Siitä on aikaa. Osakasta. Se näyttää nyt hämärältä ja pimeältä. Miltäköhän näyttää vanha ystävä? Viimeksi näin Yuhan yli kolme vuotta sitten Lontoossa. Sitä ennen ja sen jälkeen olemme kirjoitelleet, mutta lähinnä sillä tavalla kuin eri maissa asuville ystäville kirjoitellaan: aika ajoin, silloin kun ehtii, ja joskus on pitkiäkin taukoja. Kuitenkin myös sillä tavalla kuin eri maissa asuville hyville ystävälle voi: pienellä varoitusajalla ilmoitus, että olen tulossa kotimaahasi.

Ja näin se Facebook-kirjeenvaihto jotakuinkin meni joskus alkuvuodesta:

Karoliina: Moi Yuha, mitä kuuluu? Olen tulossa Japaniin! Jo helmikuussa, ensin Kyushulle ja sitten Kansaihin. Olisi kiva nähdä!

Yuha: Karoliina-chan! Tervetuloa, voit majoittautua kotonani. Meillä on likaista ja pienet tilat, mutta jos se ei haittaa, voit olla niin kauan kuin haluat. Kerro, koska tulet!

Karoliina varmaan jatkoi myötäilyä ja kiitteli, että ehkä hetkeksi aikaa. Jos vain käy… Ja Yuha siihen, että kyllä se käy.

Joten sitten yhtenä sateisena iltana Osakassa otin taksin Yuhan perheen luokse. Vastassa oli Yuha, isä, äiti, kissa ja koira. Yuha näytti samalta. Ehkä aiempaa enemmän aikuiselta naiselta.

Se, että aikuinen nainen asuu vielä kotonaan, ei ole varsin tavatonta täällä. Jos opiskelupaikka on sama kuin kotikaupunki, suurin osa opiskelijoista asuu vähintään yliopistoaikansa kotonaan. Monesti vielä sen jälkeenkin. Kotona saa asua yleensä ilmaiseksi, vanhemmat tekevät ruokaa, mutta samalla saa mennä oman mielensä mukaisesti ja käyttää työstä saamansa palkan muihin menoihin. Yksi japanilainen ystäväni kutsuu tätä amaeru-verbillä. Ihmiset käyttävät ikään kuin vähän liiankin paljon hyväkseen läheistensä valmiutta auttaa. Ovat, voisiko sanoa, hemmoteltuja aikuisia.

En tiedä, käyttäydyinkö minä amaerun mukaisesti. Alussa vannoin heille ja itselleni, että muutama päivä riittää vallan hyvin, ja sitten etsin itselleni asunnon Osakasta tai Kiotosta. Muutama päivä venyi kuitenkin muutamaan viikkoon. Yuhan kotona asumisessa oli kovin monta hyvää puolta, eikä perhekään ohjannut minua muualle, ennen kuin Yuhan sisko tuli väliaikaisesti asumaan kotiin ja tarvitsi ”huoneeni”.

Hyviä puolia oli tietenkin ruoka. Yuhan isä on hieman poikkeuksellinen japanilainen mies, sillä lähinnä hän on perheessä se, joka laittaa aikaisin aamulla riisikeittimen päälle, tekee ruokaa alusta asti aidoista raaka-aineista ja kokoaa tyttärelleen lounasrasian töihin. Isä opetteli ruoanlaiton jäätyään eläkkeelle sanomalehden markkinointiosastolta, ja hyvin opettelikin.

Jos voi yleistää, niin totta kai jotakin perinteistä japanilaista miestä hänessä oli. Hänelle maistui sake, maltillisesti. Vain harvoin tuli hörpättyä muutama annos liikaa. Silloin hän saattoi nukahtaa junaan ja ajaa ohi oman pysäkkinsä. Minun vierailuni aikana niin kävi kerran. Hän heräsi junareitin päätepysäkillä, lentokentällä. Ja nukkui yön lentokenttähotellissa.

Muita hyviä puolia oli jälleen uusi kurkistus japanilaiseen kotiin, arkeen ja etenkin ystäväni kotiin ja arkeen. Olin vähän aikaa Yuhan ystävä, kämppäkaveri ja sisko. Jos emme olleet sopineet tapaamista Osakassa tai Kiotossa, tapasimme viimeistään, kun Yuha tuli myöhään töistä kotiin. Silloin pieni moikkaus venyi tietenkin pitkäksi jutteluksi, tyttöjen jutuiksi, kuiskutteluksi ja hihittelyksi.

Hyvää oli myös se, ettei tarvinnut muuttaa. On sitä vaikea uskoa tai ei, en pidä muuttamisesta, laukkujen pakkaamisesta ja purkamisesta tai rinkka selässä metrossa kulkemisesta. On kiva asettua aina – edes hetkeksi.

Haastavaa (sanon haastavaa, en huonoa) oli se, että asuin tosiaan perheen luona. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi viettänyt edes omien vanhempieni kanssa saman katon alla pari viikkoa. Ikääntynyt äiti oli hyväntahtoinen osakalaisnainen. Se tarkoittaa sitä, että hyväntahtoisuutta ei heti ymmärrä, sillä vakavahko ilme ja nopea puherytmi vaikuttavat enemmänkin päinvastaiselta. Lisäksi syvä osakan murre on haastavaa (todella haastavaa) rikkinäisellä japaninkielellä räpiköivälle ulkomaalaiselle. Hyväntahtoisuus voi olla myös ylihuolehtivaisuutta (”ehkei kannata lähteä iltayhdeksän aikaan kävelylle”) tai ylivarovaisuutta (ulko-oven koodilukituksen lisäksi turvallisuus varmistettiin oven eteen asetetulla sateenvarjolla).

Mutta en valita, kiitän vain. Yuhalla oli uskomattoman hyvin mielessä hänen viiden vuoden takainen vierailunsa Suomessa. Hän kiitteli ja muisteli, kuinka teimme retken luonnonpuistoon, jossa söimme purkkiruokaevästä ja tietenkin eksyimme. Minun äitini tarjoaman illallisen hän muisti puolukkahillopurkista perunamuusin tuoksuun. Kuitenkin hänen apunsa Japanissa niin työasioihini kuin vapaa-aikaani liittyen oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi suuri kiitos.

Osakassa ja Kiotossa on toki onnekseni paljon muitakin hyviä ystäviä ja tuttavia. Siellä oli melko helppo aloittaa taas yksi ajanjakso. Paikat muistuivat vähitellen mieleen, ja parhaimmat kaverit eivät olleet edes unohtuneet. Jälleen hyviä kokemuksia kirsikankukkien kukkiessa. Sateisten päpäivien rinnalla oli monta aurinkoistakin. Niillä kulmilla yksi juna vie vanhaan Kiotoon, jossa vanhat temppelit ja kävelykadut muistuttavat satojen vuosien takaisesta kulttuurista. Toisessa suunnassa on kiireisen Osakan vilkas keskittymä, jossa karaokebaarien valot vilkkuvat ja vaateliikkeiden myyjät huutavat tervetulotoivotuksia.

Osakassa kävin myös kädestäennustajan luona. Kuuluisa ja suosittu ennustajamies piti pientä seisomakojua Namba-alueen sivukadulla, ja hänelle piti varata aika. Kädestäni tehdyistä tulkinnoista mieleeni jäi ainakin muutama hyvä ja toivottavasti oikea huomio: Kirjoittaminen on kuulemma taitoni, ja pidän siitä. Ja tämä on minulle hyvä ajanjakso asua ulkomailla.