Aika kultaa

Mihin se aika katoaa, kysyin itseltäni Kagoshiman-aikani loppupuolen päiväkirjoituksissani. Aika menee aika nopeasti, lentää punavalkoisilla siivillä, rientää ja säntäilee jonnekin, pari kuukautta on hetkessä ohi vaikka eläisi hetkessä.

Mutta eihän aika katoa tai kulu ilman tapahtumia ja kokemuksia, osasin kai vastata kliseisiin retorisiin kysymyksiini jo silloin. Helmi- ja maaliskuu Kyushulla menivät nopeasti ja tuntuvat nyt kaukaiselta muistolta, mutta kyllähän tiedän, mihin ne menivät.

Ensin väsymykseen – horkassa maan tapojen, ihmisten, valuutan, kaupungin ja kielen opiskeluun. Etenkin kielen opiskeluun: läksyjä ennen ja jälkeen kurssin, sillä kirittävänä oli vuosi sitten kielikoulun aloittaneet luokkakaverit. Jatkuvasti edellä mainittujen asioiden kanssa kamppailemiseen. Mutta yhtä kaikki niistä nauttimiseen: Ilo irti arjesta, väsymyksen ja opiskelukirin helpotettua yhä enemmän vapaa-ajasta sekä uusien paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta.

blogo3.jpg

Kohtaamani ihmiset ovat muuten ihania.

Varhaisin tuttavuus oli Jasmin, aktiivinen perheenäiti ja lukiovaihto-oppilaan host-äiti. Jasmin veti Hippo-kerhoa, jossa lapsiperheet (ja minä) opettelivat kieliä ja kulttuureita eri leikkien avulla. Jasmin tykkäsi minun tavoin marjoista, usutti minut (minut!) järjestämään suomalaisen ruoan kokkailupäivän ja kyseli, minkälaisista pojista tykkään.

Nuorista kavereista ensimmäinen oli Airi. Helposti muistettavan nimen lisäksi hän oli helposti lähestyttävä. Airi vei minua autoretkille ja tutustutti ystäviinsä. Opiskeluiden ja osa-aikatöiden ohella hän jaksoi parikymppisen lailla vähillä yöunilla: Joskus, pitkäksi venähtäneen illan jälkeen Airi meni muutamaksi tunniksi kylpyyn nukkumaan ja sitten töihin. Viimeisenä iltanamme hän tuli luokseni (aamu)yöksi. Kävelimme baarista kotiini, pysähdyimme kolmessa konbiini-kaupassa ja pääsimme lopulta lattialleni nukkumaan. Kolmen tunnin päästä hän lähti lentokentälle kohti Uutta Seelantia.

blogi1.jpg

Maki löytyi kantaravintolasta. Hän oli viettämässä ystävänsä syntymäpäivää, mutta vessajonosta syntynyt tuttavuus johti siihen, että lopulta sekalainen seurakunta taputti ympyrässä uudelle suomalaiskaverilleen ja tarjosi syntymäpäiväkakkua. Makin kanssa kävimme hot yogassa, onsen-kylpylässä ja temppeliretkellä. Hän teki minulle hienoimmat (ja ainoat) geelikynnet, mitä minulla on koskaan ollut.

Noburo oli kiinnostunut Espanjasta. Sitä kieli- tai kulttuuritaitoa en pystynyt hänelle antamaan, mutta ehkä muutoin kiinnostava keskusteluseuraa eri maista, kulttuureista ja politiikasta. Ainakin enimmäkseen kiinnostavaa keskusteluseuraa. Kerran hän halusi lähteä aikaisin kotiin, sillä Don Quijote oli hyvässä kohtaa kesken.

Sitten oli yksi, täysin länsimaalaiselta näyttävä puoliksi japanilainen puoliksi australialainen poika. Ja toinen, täysin japanilaiselta näyttävä amerikkalainen poika. Kummankaan kanssa en tiennyt, mitä kieltä puhua, molempia kai. Ja kolmas, japanilaiselta näyttävä japanilainen poika, joka puhui minulle hitaasti, artikuloiduksi, kuten lapselle. No ainakin ymmärsin (ja niin hän kuulemma puhui Airillekin).

Muutamia mainitakseni.

Toisinaan jotkut kysyivät minulta, miksi tulin juuri Kagoshimaan. Miksi en olisi tullut?

blgo2.jpg

 

Suhteet Ystävät ja perhe Matkat Ajattelin tänään

Tyttö, jolla on pieni pää ja pitkät jalat

On kiinnostava huomata, minkälaisia havaintoja eri maalaiset ihmiset tekevät itsestä. Tietyt sanaparit toistuvat, vaikka ihmiset vaihtuvat. Monen aasialaisen kommentit pohjoismaalaisesta (”onpa siniset silmät”) kalpeakasvoisesta (”ja miten kauniin vaalea iho”) naisesta (”näytät nuorelta”) ovat melko arvattavia. Mutta toki kohteliaita ja imartelevia.

Mitä siihen sitten sanoa? Ei sitä osaa eikä kai tarvitsekaan muuta kuin kiitos. Ja hymyillä kauniisti.

Edellä mainitut eivät ole ainoita, eivätkä välttämättä yleisimpiä kommentteja, joihin törmään. Jos listaisin yleisimmät saamani kommentit Excel-taulukkoon ja muodostaisin niistä ympyrätaulukon (tätä nykyä ilmeisesti kakkaran), niiden rinnalle tulisi vähintään yhtä isona kolmiona ”pieni pää”.

Pieni pää. Se hämmentää minua edelleen, kerta toisensa jälkeen. Usein kuulen sen heti kättelyssä (tai kättelyn sijaan pikemminkin pienessä kumarruksessa), mutta viimeistään se tulee esille valokuvaa ottaessa. Jotakuinkin siis joko ”Hauska tutustua, ja miten pieni pää, eeeee, oooo” tai ”Voi ei minulla on iso pää, joten mene sinä kuvan etualalle, kun sinulla on pieni pää”.

11040297_10202466146690093_81147626_n.jpg

Mitä siihen sitten sanoa? Kohteliaisuus ilmeisesti sekin, joten ei kai muuta kuin kiitos. Ja hymyillä vaivaantuneesti.

Myös kommentit pituudestani muistuttavat, että olen eri maassa ja eri kulttuurissa. Vaikka Japanissa (edes Japanissa) en ole keskivertonaista pidempi, täällä minulla sanotaan olevan ”Pitkät jalat”.

Siihen voin sanoa kiitos. Ja hymyillä leveästi.

Kagoshimassa kielikurssin luokkakaverini olivat lähestulkoon nepalilaisia ja vietnamilaisia, pieniä ja siroja. Kävellessäni luokkahuoneessa pienten pulpettien ja tyttöjen välissä tunsin itseni hongankolistelijaksi. Luulivat minua nuoremmaksi ja kehuivat minua pidemmäksi kuin olen. Täällä myöskään koripalloharrastustaustaani ei juuri kyseenalaisteta. Länsimaissa olen tottunut kertomaan, että ”pelasin-koko-lapsuuteni-ja-nuoruuteni-koripalloa-tiedän-ei-uskoisi-olin-joukkueen-lyhin-mutta-tykkään-lajista”. Täällä voin keskeyttää sanaletkan alle puolivälin. Se on aika virkistävää.

Edellä mainittujen lisäksi muun muassa ”pitkää” nenänvarttani ja ”sileitä” hiuksiani on haluttu koskettaa. Kohteliaisuudesta kai silloinkin.

Mutta edelleen, pieni pää. Suora käännös japaniksi: Chiisai kao.

(Japaniksi pitkä henkilö se ga takai kääntyy sananmukaisesti, että selkä on pitkä. Mutta sehän ei sopisi blogin nimeksi, sillä minulla ei ole pitkä selkä – vaan pitkät jalat.)

Puheenaiheet Matkat Ajattelin tänään Höpsöä