Mihin se aika katoaa, kysyin itseltäni Kagoshiman-aikani loppupuolen päiväkirjoituksissani. Aika menee aika nopeasti, lentää punavalkoisilla siivillä, rientää ja säntäilee jonnekin, pari kuukautta on hetkessä ohi vaikka eläisi hetkessä.

Mutta eihän aika katoa tai kulu ilman tapahtumia ja kokemuksia, osasin kai vastata kliseisiin retorisiin kysymyksiini jo silloin. Helmi- ja maaliskuu Kyushulla menivät nopeasti ja tuntuvat nyt kaukaiselta muistolta, mutta kyllähän tiedän, mihin ne menivät.

Ensin väsymykseen – horkassa maan tapojen, ihmisten, valuutan, kaupungin ja kielen opiskeluun. Etenkin kielen opiskeluun: läksyjä ennen ja jälkeen kurssin, sillä kirittävänä oli vuosi sitten kielikoulun aloittaneet luokkakaverit. Jatkuvasti edellä mainittujen asioiden kanssa kamppailemiseen. Mutta yhtä kaikki niistä nauttimiseen: Ilo irti arjesta, väsymyksen ja opiskelukirin helpotettua yhä enemmän vapaa-ajasta sekä uusien paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta.

Kohtaamani ihmiset ovat muuten ihania.

Varhaisin tuttavuus oli Jasmin, aktiivinen perheenäiti ja lukiovaihto-oppilaan host-äiti. Jasmin veti Hippo-kerhoa, jossa lapsiperheet (ja minä) opettelivat kieliä ja kulttuureita eri leikkien avulla. Jasmin tykkäsi minun tavoin marjoista, usutti minut (minut!) järjestämään suomalaisen ruoan kokkailupäivän ja kyseli, minkälaisista pojista tykkään.

Nuorista kavereista ensimmäinen oli Airi. Helposti muistettavan nimen lisäksi hän oli helposti lähestyttävä. Airi vei minua autoretkille ja tutustutti ystäviinsä. Opiskeluiden ja osa-aikatöiden ohella hän jaksoi parikymppisen lailla vähillä yöunilla: Joskus, pitkäksi venähtäneen illan jälkeen Airi meni muutamaksi tunniksi kylpyyn nukkumaan ja sitten töihin. Viimeisenä iltanamme hän tuli luokseni (aamu)yöksi. Kävelimme baarista kotiini, pysähdyimme kolmessa konbiini-kaupassa ja pääsimme lopulta lattialleni nukkumaan. Kolmen tunnin päästä hän lähti lentokentälle kohti Uutta Seelantia.

Maki löytyi kantaravintolasta. Hän oli viettämässä ystävänsä syntymäpäivää, mutta vessajonosta syntynyt tuttavuus johti siihen, että lopulta sekalainen seurakunta taputti ympyrässä uudelle suomalaiskaverilleen ja tarjosi syntymäpäiväkakkua. Makin kanssa kävimme hot yogassa, onsen-kylpylässä ja temppeliretkellä. Hän teki minulle hienoimmat (ja ainoat) geelikynnet, mitä minulla on koskaan ollut.

Noburo oli kiinnostunut Espanjasta. Sitä kieli- tai kulttuuritaitoa en pystynyt hänelle antamaan, mutta ehkä muutoin kiinnostava keskusteluseuraa eri maista, kulttuureista ja politiikasta. Ainakin enimmäkseen kiinnostavaa keskusteluseuraa. Kerran hän halusi lähteä aikaisin kotiin, sillä Don Quijote oli hyvässä kohtaa kesken.

Sitten oli yksi, täysin länsimaalaiselta näyttävä puoliksi japanilainen puoliksi australialainen poika. Ja toinen, täysin japanilaiselta näyttävä amerikkalainen poika. Kummankaan kanssa en tiennyt, mitä kieltä puhua, molempia kai. Ja kolmas, japanilaiselta näyttävä japanilainen poika, joka puhui minulle hitaasti, artikuloiduksi, kuten lapselle. No ainakin ymmärsin (ja niin hän kuulemma puhui Airillekin).

Muutamia mainitakseni.

Toisinaan jotkut kysyivät minulta, miksi tulin juuri Kagoshimaan. Miksi en olisi tullut?