Näillä mennään

Ihanat uudet Asics Duomaxini. Paikallisen tavaratalon suppean väritarjonnan ansiosta tuli ostettua mitä ihanimman väriset lenkkikengät.

Kumma kyllä, opin juoksemaan vasta keväällä 2010. Juokseminen ja jopa pieni hölkkä ovat olleet juuri niitä urheilulajeja, joita olen onnistuneesti välttänyt läpi tähänastisen elämäni. Cooperin testit olen sentään sinnitellyt loppuun asti, mutta sekin oli täyttä tuskaa (oli varmaankin uusi tieto joillekin?).

Ennen juokseminen sattui joka paikkaan ja keuhkoni vetivät viimeisiään henkosiaan jo alle kilometrin hölkän jälkeen. Panostinkin enemmän ripeämpään kävelyyn ja vauhdikasta liikuntaa sain rullaluistelusta. Sivuutin aina Fit-lehtien ”Näin opit juoksemaan 3 viikossa”-artikkelit, sillä en jaksanut miettiä hengitysrytmejä taikka intervallitreenauksia. Plah. Kuinka tylsän ja vaivalloisen kuuloista.

Mutta sítten sain iPodin ja musiikin mukaani lenkkipoluille. Latasin soittimeen Foo Fightersin levyjen sisällön ja huomasin ”Stacked Actorsin” ja ”The Pretenderin” kaltaisten kappaleiden saavan jalkoihin vipinää. Aloitin kevyesti hölkäten ja jolkotellen, mutta välillä innostuin pinkomaan yhä nopeammin ja nopeammin. Lenkkelyistä tuli keino rentoutua, purkaa stressiä ja jännittyneisyyttä. Vapauttavaa.

Edelliset lenkkarini kuluivat täysin puhki ja iskunvaimennukset olivat mitä olemattomimmat; kuljinhan niillä samoilla yli kolmen vuoden ajan. Nämä uudet Asicset ovat kasvattaneet innostustani juoksemista kohtaan, sillä ne jalassa tuntuu kuin ne vain veisivät minua eteenpäin.