Suru on rumaa
Suru on rumaa. Katson taas kasvojani taustapeilistä. Kyyneleet eivät valu mitenkään nätisti, nenä menee tukkoon ja punaisia laikkuja ei muodostu vain silmien ympärille. Koko naama on punainen. Kyyneliä ja räkää, lohduttomia kyyneliä. Minulla on nykyään aina nenäliinoja mukana. Otan sellaisen nytkin auton lokerikosta ja koetan kuivata enimmät kyyneleet ja niistän äänekkäästi. Rumaa, tässä ei ole mitään nättiä. Päätän ottaa itsestäni selfien. Näkisin itseni, kukaan ei näe minua.. ja itken vielä lohduttomammin tuijottaessani kuvaa, en edes tajunnut kuinka kovaa puren huultani. Epätoivo ei ole suloista.
Syyllisyys on rumaa. Kannan syyllisyyttä surustani. Eihän äidin ole lupa surra menetystä, ei ole lupaa sanoa ääneen, että voi kumpa elämä olisi joskus normaalia. Mikä se normaali sitten onkin. Mutta ei surussa ja syyllisyydessä pysty ajattelemaan järkevästi, sitä paitsi, menetys on todellinen. Suren menetystäni, sitä, etten saa tavallisia ongelmia. Suren kateellisuuttani. Olen kateellinen. K a t e e l l i n e n tavallisista ongelmista, riidoista teinien kanssa, jälki-istunnoistakin! Siis jälki-istunnoista. Haluan opettaa nuortani haistattamaan paskat, näyttämään keskaria ja haluan kirjoittaa allekirjoituksen jälki-istunto lappuun. Suru painaa hartiani kyyryyn ja saa itkun tulemaan jälleen kerran marketin parkkihallissa. Minun lapseni ei saa jälki-istuntoa. Hänet ei saa mennä enää kouluun. Hän ei osaa haistatella ja siirtyä pois vaikeasta tilanteesta. Ja nyrkki on jälleen kerran heilunut. Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä, että häntä hakattiin ensin. Hän löi takaisin kovempaa. Se, että hän sammuttaa roskispalon metsäpalon sammutusvälinein, on se ongelma.
Minun lapseni on erityinen. Erityislapsi. Erilainen. Niin rakas ja tärkeä. Häpeän ja suren sitä, että joskus toivon, että hän olisi tavallinen. Vielä enemmän suren ja häpeän sitä, että haluaisin, että hän olisi erinomainen, erinomaisesti onnellinen ja hyvä kaikessa siinä missä hän on nytkin hyvä, jopa todella se erinomainen. Hyvänä päivänä. Hyvänä jaksona. Suren, ettei hän voi saada elämässään sitä mitä voisi. Erityisyytensä takia.
Suren ja häpeän, etten jaksaisi aina istua kaikissa palavereissa, hajoan siihen, että täytyy. Jaksaa. Koulussa, psykiatriassa, perheneuvoloissa, lääkärissä, rehtorin puheilla, opettajan kanssa puhelimessa. Erityisopettajaa, koulupsykologia, kuraattoria, psykiatrista sairaanhoitajaa, lääkäriä, psykiatria, sosiaalityöntekijää… rikosilmoituksia, lastensuojeluilmoituksia. Sanoja joita suren, ja häpeän ja haluaisin elää ilman, mutta jotka ovat osa arkipäivääni. Mutta koska teen nyt, olen tehnyt ja tulen aina tekemään, kaiken mitä voin ja olen yhteistyössä kaikkien kanssa joiden kanssa voin, tulen istumaan palaverista, kokouksesta ja neuvottelusta toiseen. Nieleskellen kyyneliä, kiukkua, häpeää ja vihaa siitä, miten epäreilusti nuortani myös kohdellaan. Koska on lautasen kokoinen leima otsassa, ei kukaan tahdo lopulta nähdä sen taa. Tai. Tottahan toki haluaa. Aina joku joskus. Mutta sitten lapsi on liian iso, siirrytään lasten puolelta nuorisopuolelle. Samaan aikaan kun siirrytään ala-asteelta yläasteelle. Kaikki vaihtuvat. Tulee toki tuoreita näkökulmia, uusia ajatuksia, mutta vanhemmalle se on myös alusta asti aloittamista n. +10 ihmisen kanssa. Saat kertoa kaiken uudelleen, pelätä unohtavasi jotain, kertovasi liikaa, jolloin ennakkoasenteet ovat luotuja. Ihmisiä kun kaikki olemme. Minä siis jaksan. On pakko. Mutta suren ja itken ja nenä valuu.
Väsyn. Ja itku tulee marketin parkkihallissa. Katson taustapeiliin. Suruni on rumaa.