Helsinki – Los Angeles – Las Vegas – San Fransisco – Maui – New York – Bermuda – Pariisi – Helsinki
Lähti vähän lapasesta. Matka nimittäin.
Mutta tämä on minulle tuttua ja tapahtunut aiemminkin. Ajatus, että no miksipä ei.
Loistavan elämänasenteen omannut, idolini ja esikuvani, rakas edesmennyt isäni antoi minulle aikoinaan neuvon sanoen: ’Maailmalle vaan, kyllä se elämä kantaa. Aina voit tulla takaisin kotiin’. Olen noudattanut hänen arvokasta neuvoaan aina. Joidenkin mielestä ehkä turhankin kirjaimellisesti.
Rakastan matkustelua ja olen aina matkustellut paljon. Hypännyt ennakkoluulottomasti kohti uusia seikkailuja.
Mutta syytön minä tähän kaikkeen olen.
Jo pienestä tytöstä lähtien perheeni kanssa tehdyt road tripit, lento- ja laivamatkat toiseen kotimaahani Puolaan ovat jättäneet jälkensä. Ulkomaille on päästävä vuosittain, jokaisessa mahdollisessa välissä. Myönnän kyllä olevani materialisti tiettyyn pisteeseen asti, mutta matkustelu menee perheen ja ystävien jälkeen kaiken muun edelle. Uudet kokemukset ja muistot, joita ei rahalla voi ostaa ja joita kukaan ei voi viedä pois, ovat minulle kultaakin kalliimpia.
Onneksi mieheni on samanlainen. Ei ollut ennen, mutta nytpä on. Enkä ole häntä pakottanut, vaan kokemusten kautta hän on innostunut matkustelusta aivan uudella levelillä. Minulla kun tahtoo lähteä välillä vähän lapasesta, jonka miehenikin on saanut kokea. Kaikki ylimääräiset rahamme, lainanlyhennysten ja pakollisten päivittäisten ostosten jälkeen, tuppaamme tuhlaamaan lentolippuihin ja reissuihin. Kerranhan täällä vain eletään. On sitä aikoinaan jokunen tonni opintolainaakin otettu, että Aasiaan on reppureissaamaan päästy.
Tämä otsikossa mainittu reissu on nyt meidän viimeisin varaus. Kyseessä on yhdistetty työ- ja lomamatka ja agendalla on muotiviikkoja, messuja ja aurinkoa. Kelpaa. Matkaan lähdemme poikamme kanssa tämän viikon perjantaina! Palaamme takaisin lokakuun 6. päivä eli olemme kaiken kaikkiaan yhdeksän viikkoa reissussa. Eli siis yli kaksi kuukautta, joka kuulostaa paljon pidemmältä ajalta kuin yhdeksän viikkoa, wuhuu! ”Hullut” ajattelee moni, tiedän. Mutta me emme ole empineet lähtöä hetkeäkään. Toki elämä on muuttunut lapsen saannin jälkeen, mutta matkustelusta emme ole halunneet luopua. Poikamme passi on hankittu, hänen vakuutukset ja rokotukset ovat kunnossa ja vaippakassi on pakattu. Koska hän pääosin vain nukkuu ja syö, ei vielä juokse karkuun ja on kanssamme kokoajan, me pärjätään kyllä. Pärjätään varmasti paremmin kuin hyvin. Hän oli globetrotter jo syntyessään, sen verran ulkomaanmatkoja kertyi odotusaikana, joten tuskin maisemanvaihto häntä tulee harmittamaan.
Reilit, reppureissut ja road tripit sekä ulkomailla asumiset, työskentelyt ja opiskelut ovat osa minua. Ei seepra raidoistaan pääse, vaikka saisi lapsen. Kiitos ennakkoluulottomasta asenteesta ja veressä virtaavasta matkustusvimmastani kuuluukin ehdottomasti vanhemmilleni, joiden kanssa matkustelimme vuosittain tutustumaan uusiin kulttuureihin ja paikkoihin. Tulen myös aina ihailemaan isääni, joka aikoinaan 70-luvulla, kun internetistä ja älypuhelimista ei ollut tietoakaan, lähti rohkeasti laukku kourassa Puolaan opiskelemaan tuntematta ketään ja osaamatta sanaakaan kieltä. Tämä kun ei ollut laisinkaan yleistä siihen aikaan. Ja hän pärjäsi. Pärjäsi paremmin kuin hyvin. Olemmehan veljeni ja minä eläviä todisteita siitä.
Isäni on aina ollut esikuvani ja paras ystäväni. Hänen poismenonsa teki ja tekee edelleen kipeää. Minulle ainoa oikea tapa käsitellä asiaa oli lähteä. Pakkasin rinkan ja lähdin maailmanympärysmatkalle vuodeksi. Yksin. Ajattelin, että kyllä se elämä kantaa. Ja niin se kantoikin.
Tässä kappale, jonka paras ystäväni laittoi tuohon aikaan puhelimeensa minulle soittoääneksi, milloin ja mistä ikinä satuinkin hänelle soittamaan. Ja tuskin on mennyt vaihtamaan sitä pois.
Hyvää maanantaita ihmiset!
https://youtu.be/iynZZ_-nq3w
