Heppatyttö-95
Hellurei ja hellät tunteet!
En olekaan vielä tarinoinut omasta hevosharrastuksesta, joten ajattelin hieman kertoa siitäkin 🙂 Ratsatus ja hevoset ovat kuitenkin aina olleet tiivis osa minua ja oikeastaan ainoa asia, joka on vuodesta toiseen kulkenut matkan varrella kanssani. Paljon on tapahtunut siitä, kun ensimmäisen kerran istuin ponin kyytiin! Postaus saattaa sisältää paljon kuvia matkan varrella tärkeiksi muodostuneista hevosista…
kuva Ruoveden ratsutallilta 2017(?)
Ensimmäisen kerran minut on hevosen selkään istutettu varmaan 2-3-vuotiaana; äitini sanoin ”tarvitsin hieman luonnetta”. Tuolloin ratsastin kesämökkimme lähellä olevalla shettiksellä Riikalla. Kaupungissa ollessamme kävin satunnaisesti ratsastelemassa Ahlmannin pihan poneilla, ja tuosta muistan vain sen kuinka aina lentelin kyydistä vaikka vauhti ei varmasti suuri ole ollut… Vakituiset ratsastustunnit sain aloittaa, kun menin kouluun. Aloitinkin siis tunnit Tavelassa Kangasalla. Vuosia kertyi, ja opin paljon uutta. Varhaisteininä sain ensimmäisen hoitoponini, ja siitäkös se riemu repesi! Vietimme kavereiden kanssa tallilla kaikki mahdolliset vapaa-aikamme harjaillen poneja ja tehden kaikkea muuta mitä pienet ponitytöt nyt tekevätkään. (Tästä tulikin mieleeni, että onko nykyään enää edes olemassa vastaavaa ponityttökulttuuria? Tuntuu, että kaikki käyvät vain ratsastamassa kiireen keskellä?)
kuvassa Riikka-poni omistajineen ja selässä meitsi (huom jalustimet :D)
Yläkouluikäisenä aloitin hoitamaan kaverini poneja, jotka kilpailivat SM-tasolla esteratsastuksessa. Heidän mukanaan pääsin kiertämään isojakin kisoja ympäri Suomen, sekä tutustumaan valmentautumiseen maajoukkuetasolla. Näissäkin hommissa vierähti jokunen vuosi, ja pääsin kokemaan millaista on ei-ratsastuskoulumainen hevosenpito. Sain tehdä paljon tallihommia ja ratsastelinkin poneja silloin tällöin. Kaikista kivoimpia olivat silti kisareissut! Mopoiässä aloitin myös itse tavoitteellisemman harrastamisen, ja siirryin Tavelan valmennusryhmään. Ryhmässä kaikilla oli ns. vakkariheppa, eli kaikki treenit tehtiin saman hevosen kanssa. Minun hevosenani oli Robinsson eli Roope, ja Roope opettikin minulle aivan erityisen paljon. Se oli kokenut ja laadukas hevonen, ja oli kiertänyt kansallisen tason kisoja, joten sen kanssa hyppääminen sujui varsin mukavasti.
Roopen kanssa aloitin myös kilpailemisen, ja monesti saimmekin kotiinviemiseksi ruusukkeita ja hyvän mielen! Toki aina ei kaikki ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, ja monet kerrat on kirottu ja itkettykin, mutta sehän kuuluu asiaan. Pääpainomme oli esteratsastuksessa, mutta kävimme muutamissa koulukisoissakin. Kouluratsastus tosin ei ikinä ole ollut minun ”juttuni”, vaan mielenkiintoni on aina ollut hyppäämisessä. Roopen kanssa nousimme aluetasolle ja saimme tuloksia metrin luokista.
kuvassa me Roopen kanssa Pohtiolammella 2013(?)
Viimeisimmän kesän jälkeen Roope alkoi kuitenkin oireilla, eikä enää hypännyt. Muutenkin meno Tavelassa alkoi olla hieman hankalaa, kun ketään ei oikeastaan tuntunut enää kiinnostavan meidän ryhmämme. Minulle ei olisi jäänyt enää hevosta, ja aloin selailla hevostalli.nettiä vuokrahevosen toiveessa. Löysinkin monia, ja kävin kokeilemassa pariakin ratsua. Löysinkin itseni vielä samana syksynä uuden hevosen selästä, ja alkuhaasteiden jälkeen meillä alkoi homma luistaa! Kyseessä oli nuori tamma Viivi, joka alkuun oli hieman huonokuntoinen. Teimme kuitenkin puoli vuotta tiivistä työtä, ja yhteinen taipaleemme huipentui pikkukisoihin joista tulikin sinivalkoinen ruusuke matkaan ;) Viivin kanssa työskentely oli todella opettavaista, ja sen kanssa pystyi tekemään aivan ja kaikkea. Se oli aina korvat hörössä valmiina touhuihin, ja teki aina parhaansa mukaan! Viiviltä opin myös paljon rakenteellisiin ongelmiin liittyviä asioita. Talven jälkeen Viivi kuitenkin siirtyi muualle, ja yhteinen tiemme päättyi. Jatkoin kuitenkin samalla tallilla tallinpitäjän hevosilla, ja kyseisellä tallilla ratsastinkin lähes viitisen vuotta.
kuvassa yksi em. tallinpitäjän hevosista, kuva Ratsuniityltä estevalmennuksesta
Viime syksynä 2018 oli ratsastuksesta kertynyt jo taukoa jokusen verran, ja etsiskelinkin hiljaisesti itselleni taas hevosta. Perhetuttumme osti itselleen suomenhevosen Sulon, ja samalla tallilla oli toinen suokki (Ukko) vailla liikutusapua. Kävin kokeilemassa ja sille tielle on jääty! Ukko on 16-vuotias suomenhevonen, joka on maailman kiltein ja varmin ratsu. Maastossa sen kanssa voi kulkea ilman satulaa vaikka pelkän riimun kanssa, sillä se ei todellakaan pelkää mitään (never say never…)! Ukon kanssa olen vuoden ajan nyt maastoillut, vääntänyt koulua ja muutaman kerran hypännytkin. Kävimme kesällä yksissä kisoissa, ja voitimme (tietysti 😉) luokkamme. Nyt olisi Ukon kanssa tarkotus tämän viikon sunnuntaina mennä taas kisoihin, saa nähdä miten sujuu! Kesällä aloitin myös Sulolla ratsastamisen, ja se tuo mukavaa vaihtelua. Ukko ja Sulo ovat todella erilaisia, mutta molemmat ovat kyllä mieleeni!
Adios! 😘