Hellurei ja hellät tunteet!

En olekaan vielä tarinoinut omasta hevosharrastuksesta, joten ajattelin hieman kertoa siitäkin 🙂 Ratsatus ja hevoset ovat kuitenkin aina olleet tiivis osa minua ja oikeastaan ainoa asia, joka on vuodesta toiseen kulkenut matkan varrella kanssani. Paljon on tapahtunut siitä, kun ensimmäisen kerran istuin ponin kyytiin! Postaus saattaa sisältää paljon kuvia matkan varrella tärkeiksi muodostuneista hevosista…

kuva Ruoveden ratsutallilta 2017(?)

Ensimmäisen kerran minut on hevosen selkään istutettu varmaan 2-3-vuotiaana; äitini sanoin ”tarvitsin hieman luonnetta”. Tuolloin ratsastin kesämökkimme lähellä olevalla shettiksellä Riikalla. Kaupungissa ollessamme kävin satunnaisesti ratsastelemassa Ahlmannin pihan poneilla, ja tuosta muistan vain sen kuinka aina lentelin kyydistä vaikka vauhti ei varmasti suuri ole ollut… Vakituiset ratsastustunnit sain aloittaa, kun menin kouluun. Aloitinkin siis tunnit Tavelassa Kangasalla. Vuosia kertyi, ja opin paljon uutta. Varhaisteininä sain ensimmäisen hoitoponini, ja siitäkös se riemu repesi! Vietimme kavereiden kanssa tallilla kaikki mahdolliset vapaa-aikamme harjaillen poneja ja tehden kaikkea muuta mitä pienet ponitytöt nyt tekevätkään. (Tästä tulikin mieleeni, että onko nykyään enää edes olemassa vastaavaa ponityttökulttuuria? Tuntuu, että kaikki käyvät vain ratsastamassa kiireen keskellä?)

kuvassa Riikka-poni omistajineen ja selässä meitsi (huom jalustimet :D)

Yläkouluikäisenä aloitin hoitamaan kaverini poneja, jotka kilpailivat SM-tasolla esteratsastuksessa. Heidän mukanaan pääsin kiertämään isojakin kisoja ympäri Suomen, sekä tutustumaan valmentautumiseen maajoukkuetasolla. Näissäkin hommissa vierähti jokunen vuosi, ja pääsin kokemaan millaista on ei-ratsastuskoulumainen hevosenpito. Sain tehdä paljon tallihommia ja ratsastelinkin poneja silloin tällöin. Kaikista kivoimpia olivat silti kisareissut! Mopoiässä aloitin myös itse tavoitteellisemman harrastamisen, ja siirryin Tavelan valmennusryhmään. Ryhmässä kaikilla oli ns. vakkariheppa, eli kaikki treenit tehtiin saman hevosen kanssa. Minun hevosenani oli Robinsson eli Roope, ja Roope opettikin minulle aivan erityisen paljon. Se oli kokenut ja laadukas hevonen, ja oli kiertänyt kansallisen tason kisoja, joten sen kanssa hyppääminen sujui varsin mukavasti.

Roopen kanssa aloitin myös kilpailemisen, ja monesti saimmekin kotiinviemiseksi ruusukkeita ja hyvän mielen! Toki aina ei kaikki ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, ja monet kerrat on kirottu ja itkettykin, mutta sehän kuuluu asiaan. Pääpainomme oli esteratsastuksessa, mutta kävimme muutamissa koulukisoissakin. Kouluratsastus tosin ei ikinä ole ollut minun ”juttuni”, vaan mielenkiintoni on aina ollut hyppäämisessä. Roopen kanssa nousimme aluetasolle ja saimme tuloksia metrin luokista.

kuvassa me Roopen kanssa Pohtiolammella 2013(?)

Viimeisimmän kesän jälkeen Roope alkoi kuitenkin oireilla, eikä enää hypännyt. Muutenkin meno Tavelassa alkoi olla hieman hankalaa, kun ketään ei oikeastaan tuntunut enää kiinnostavan meidän ryhmämme. Minulle ei olisi jäänyt enää hevosta, ja aloin selailla hevostalli.nettiä vuokrahevosen toiveessa. Löysinkin monia, ja kävin kokeilemassa pariakin ratsua. Löysinkin itseni vielä samana syksynä uuden hevosen selästä, ja alkuhaasteiden jälkeen meillä alkoi homma luistaa! Kyseessä oli nuori tamma Viivi, joka alkuun oli hieman huonokuntoinen. Teimme kuitenkin puoli vuotta tiivistä työtä, ja yhteinen taipaleemme huipentui pikkukisoihin joista tulikin sinivalkoinen ruusuke matkaan 😉 Viivin kanssa työskentely oli todella opettavaista, ja sen kanssa pystyi tekemään aivan ja kaikkea. Se oli aina korvat hörössä valmiina touhuihin, ja teki aina parhaansa mukaan! Viiviltä opin myös paljon rakenteellisiin ongelmiin liittyviä asioita. Talven jälkeen Viivi kuitenkin siirtyi muualle, ja yhteinen tiemme päättyi. Jatkoin kuitenkin samalla tallilla tallinpitäjän hevosilla, ja kyseisellä tallilla ratsastinkin lähes viitisen vuotta.

kuvassa yksi em. tallinpitäjän hevosista, kuva Ratsuniityltä estevalmennuksesta 

Viime syksynä 2018 oli ratsastuksesta kertynyt jo taukoa jokusen verran, ja etsiskelinkin hiljaisesti itselleni taas hevosta. Perhetuttumme osti itselleen suomenhevosen Sulon, ja samalla tallilla oli toinen suokki (Ukko) vailla liikutusapua. Kävin kokeilemassa ja sille tielle on jääty! Ukko on 16-vuotias suomenhevonen, joka on maailman kiltein ja varmin ratsu. Maastossa sen kanssa voi kulkea ilman satulaa vaikka pelkän riimun kanssa, sillä se ei todellakaan pelkää mitään (never say never…)! Ukon kanssa olen vuoden ajan nyt maastoillut, vääntänyt koulua ja muutaman kerran hypännytkin. Kävimme kesällä yksissä kisoissa, ja voitimme (tietysti  😉) luokkamme. Nyt olisi Ukon kanssa tarkotus tämän viikon sunnuntaina mennä taas kisoihin, saa nähdä miten sujuu! Kesällä aloitin myös Sulolla ratsastamisen, ja se tuo mukavaa vaihtelua. Ukko ja Sulo ovat todella erilaisia, mutta molemmat ovat kyllä mieleeni!

Adios! 😘

Hei vain hei!

Tänään ajattelin, että kerkeäisin hieman kirjoitella kiireideni keskeltä 🙂 On taas menty viime päivät melkoista vauhtia vähän joka suuntaan… Tänään kävin myös puntarilla, ja näin kolmannen dieettiviikon jälkeen on painoa pudonnut jo 2,6kg! Sekä tutut ympärilläni ovat satunnaisesti ohimennen sanoneet, että näytän jotenkin kiinteämmältä 😉 Tästä se siis lähtee!

Kolmas viikko

Viime viikko tosiaan oli dieettini kolmas, ja tähän mennessä haastavin. Saliohjelmani päivittyi, mikä sinänsä oli ihan mukava asia, mutta nyt ovat alkaneet ne henkiset haasteet itsekurin kanssa… Tähän saattoi tietysti vaikuttaa sekin, että kuukautiseni alkoivat pitkästä aikaa. Ruokavalioni muuttui entistä niukemmaksi, ja nyt saan syödä ah niin ihania hiilareita vain kahdesti viikossa entisen kolmen päivän sijaan. Lisäksi viikonloppuna oli myös Original Student festival Helsingissä, joka tarkoitti siis lipsumista ruokavaliosta. Koko viikon on siis käytännössä ärsyttänyt jos jokin asia, mutta sellaista se toisinaan on!

Maanantaina tosiaan alkoi uudet ohjelmat, ja uusi treeni tuntui mukavalta ja sopivan haastavalta. Sain eritavalla uusiin lihaksiin tuntumaa, mikä oli positiivista. Tiistaina oli estevalmennus Ylöjärvellä meidän lähikentällä, ja se olikin yllättävän rankka! En ole valmentajan silmän alla hypännyt kyseisellä hevosella ikinä, joten ennen valmennusta mietityttikin pitkään mitä tästä tulee ja miten Ukko toimii. Ukko on siis hieman hidas lämpiämään, ja alkuun sainkin taistella pitkään että sain edes ravin aktiiviseksi ja takajalat reippaasti mukaan. Kaikenkaikkiaan valmennus meni ihan ok, paremminkin on Ukko tehnyt. Se oli koko treenin ajan jotenkin tosi pitkänä ja vetelänä, enkä saanut sitä koottua. Hypyt olivatkin sitten ihan hyviä kaikesta huolimatta!

Loppuviikko meni koulutehtävien ja treenin kimpussa. Torstaina kävin ratsastamassa Sulon, ja sen jälkeen tuli satulansovittaja. Sulolle kokeiltiin pariakin eri satulaa, joista kumpikaan ei ollut sopiva. Ohjeita tuli ihan ruokinnasta lähtien, ja oli kyllä mielenkiintoinen tapaaminen! Ratsastus on siitä hauska laji, että koskaan et voi olla täydellinen; olen istunut hevosen selässä lähes koko ikäni ja silti opin edelleen uutta!

Perjantaina vielä vikat treenit tälle viikolle, ja la suuntasimmekin poikaystäväni kanssa kohti Helsinkiä. Reissu oli kiva ja tapasin vanhoja kavereitakin samalla! Valvoimme lauantai-sunnuntai yönä ehkä vähän turhankin myöhään (meidän hotelliin vaan paukkasi porukkaa), ja koko sunnuntai menikin sitten koomaillessa ja nukkuessa… Syömisten kannalta päätin antaa itselleni armoa, ja pitää ns.”cheat dayn” hyvällä omallatunnolla. Toki tämä kaikki kostautui sitten maanantaina (eilen) kun piti palata ruotuun ja lähteä aamupäivästä salille: olo oli kuin jyrän alle jääneenä. Ajattelinkin salille raahustaessani että tänään ei kyllä lähde ja pelkäsin kompastuvani omiin jalkoihini, mutta yllättävän hyvin se treeni sitten sujuikin. Tästä opimme sen, että vaikken krapulaa olekkaan ikinä kokenut, se väsymys ja huonosti syöminen kyllä painavat vielä seuraavanakin päivänä. Mutta pääasia oli että oli kiva reissu ja salillekin pääsin takaisin!

Au revoir!