Miksi sää aina hymyilet?

Näin uusi luokkatoverini kysyi minulta kuukauden koulun käynnin jälkeen. En oikein tiennyt mitä vastata, ainahan minä hymyilin jos joku tuttu käveli kadulla vastaan. Ihan normaalia, eikö?

Minulle on todella luonnollista olla hyvällä tuulella, hymyillä paljon ja koittaa heti vastoinkäymisen tullessa keskittyä niihin positiivisiin puoliin. Eikä tämä tietenkään tarkoita, etteikö välillä myös ärsyttäisi tai tuntuisi surulliselta. Kuitenkin se perusta on luonteessani ollut aina myönteinen.

Luen tällä hetkellä Tiina Torpan kirjaa Yksin työskentelevän opas ja siinä on pieni kappale positiivisesta asenteesta. Heti ensimmäinen lause toteaa ”Myönteisen asenteen korostaminen ärsyttää joitakin ihmisiä.” Tämän olen myös huomannut omassa elämässä, mutta en ole sitä ikinä ymmärtänyt. Nyt ei kuitenkaan puhuta tunteista, joita on mielestäni todella vaikeaa ellei mahdotonta hallita, vaan asenteesta.

Omaan asenteeseen huomion kiinnittäminen on tärkeää. Kuinka usein olet ollut porukassa, jossa yksi torppaa muiden ideat ja levittää negatiivisuuden pilveä ympärilleen? Se on todella kuluttavaa ja ilmapiirin tappavaa toimintaa. Eikä kenelläkään ole silloin kivaa.

Vaikka ajattelenkin että omaan asenteeseensa voi vaikuttaa ensinnäkin tiedostamalla mikä se ensireaktio itsellä usein on ja sitten pohtimalla miksi näin voisi olla, niin uskon myös että osa siitä on synnynnäistä. Minulle luonnollinen olotila on hilpeä. Tunnen myös ihmisiä joille luonnollisinta on vakavuus ja niitä ketkä vaan ovat hieman negatiivisia. En voi olla pohtimatta, että eikö näidenkin ihmisten elämä olisi kivempaa jos he välillä koittaisivat nähdä hyvää kurjuuden sijaan. Tai tehdä hyvää valittamisen sijaan.

Olen myös päätynyt siihen tulokseen, että onnellisuuteni kumpuaa paljolti kiitollisuuden tunteesta. Muistan lukeneeni monta kertaa miten tärkeää on olla kiitollinen ja miten hyviä vaikutuksia sillä on, mutta en sisäistänyt tätä asiaa pitkään aikaan. Vasta nyt vähän vanhempana, heh, tajuan miten suuri merkitys sillä oikeasti on. Varsinkin tällä hetkellä kun korona aiheuttaa tuhojaan ja USAssa asiat ovat todella huonosti ja silkkaa pahuutta on esillä niin paljon, tulee väistämättä ajateltua miten hyvin asiat itsellä ovat. Miten siitä ei voisi olla kiitollinen?

Olen aina tuntenut helposti maailmanahdistusta ja kokenut epäreiluutta siitä, miten itse olen syntynyt maahan jossa puhdasta juomavettä tulee jokaisesta hanasta ja valtio maksaa minulle siitä että opiskelen. On tämä vain niin käsittämätöntä etuoikeutta, koko suomalaisen ihmisen elämänkaari. Siksi en hirveästi pidäkään siitä kun ihmiset valittavat miten he saavat liian vähän rahaa ollessaan opiskelemassa tai työttömänä. Mitä saisit jos olisit syntynyt vaikka edes pohjoismaiden ulkopuolelle? Ollessani vaihto-opiskelemassa Hollannissa tutustuin irlantilaiseen tyttöön, joka järkyttyi kun kerroin että valtio maksaa kaikille opiskelijoille opintotukea. Hän ei ollut kuullutkaan moisesta.

Voisinkin siis vastata entisen luokkatoverini kysymykseen näin: hymyilen koko ajan, koska pääsin monensadan hakijan joukosta opiskelemaan asiaa mistä pidän; koska minulla on ihana poikaystävä, jonka kanssa muutimme ensimmäiseen yhteiseen vuokra-asuntoomme; koska saan sisustaa asuntoamme miten haluan; koska luokkamme koulussa on täynnä kivoja ja mielenkiintoisia tyyppejä; koska aurinko paistaa ja Tampereella asuminen on ihanaa; koska voimme kävellä joka päivä uimaan Pyhä- tai Näsijärveen; koska minulla todettu kasvain oli hyvänlaatuinen ja se leikattiin onnistuneesti pois; koska minulle jäi vielä toinen munasarjani ja voisin vielä joskus halutessani saada lapsia. Tämä lista voisi jatkua vaikka kuinka pitkään, syitä nimittäin riittää.

Yksi kohta tuosta kirjan kappaleesta kolahti minun ajatusmaailmaani erityisesti ja lainaan sen tähän alle:

”Maailma huolehtii aina realismista. Sen sijaan valoa, toivoa ja positiivisuutta ei ole ikinä ollut liikaa.”