Tukemisen vaikeus
Selvisipä sekin, miksi Nörttipojasta ei ollut aikoihin kuulunut mitään. Hänen nuorin veljensä oli pitkäaikaisen kuumeilun tuloksena vihdoin käynyt lääkärissä, ja kun viikko lääkärissäkäynnin jälkeenkin kuume pysyi sitkeästi, poika otettiin sairaalahoitoon epäilynä bakteeri-infektio.
Kaikki verikokeet näyttivät kuitenkin negatiivista, joten mistään tulehduksesta ei ollut kyse.
Monien poissulkevien diagnoosien jälkeen joku luultavasti liian monta House-episodia kytännyt tohtorismies päätti diagnosoida (aikuisiän) Stillin taudin. Joka siis on arvioiden mukaan n. puolellatoista ihmisellä 100 000 – 1 000 000 ihmisestä. Siitä voipi jokainen räknätä todennäköisyyksiä; toisaalta taas, voittaahan joku aina lotossakin. Silti nyt vähän askarruttaa, että onko olleet diagnostiikka-arpajaiset á la vedetäänpä hatusta, vai ihanko noppaa heittämällä arvottiin mahdollisimman epätodennäköinen ja eksoottinenkin selitys kuumeilulle.
Nörttipoika on nyt sitten viettänyt viikon netissä näppäimet sauhuten ja leikkinyt M.D:tä oikein tosissaan; hakenut tietoa keskivertokirjastollisen verran (vaikka diagnoosi ei edes ole varma) ja poissulkenut (uudelleen, so. tarkastanut lääkäreitten poissulkevat diagnoosit) niin malariat, borreliat kuin parasiititkin. Päässä koko ajan huoli pikkuveljestä, siitä kaikkein nuorimmasta, eikä ketään lähellä tukemassa. Aika ankeata sitten meilin välityksellä yrittää sympatisoida tuntien jälkeen meilin lähettämisestä: “olen hengessä mukana, sori en voinut meilata aiemmin enkä nytkään pidemmin, mies kotona”. Saattaisi itselle ainakin meilin vastaanottajana jäädä hetkellisesti vähän negatiivisempi maku suuhun koko tästä järjestelystä.
Ei kai se toisaalta minun tehtäväni olekaan häntä olla tukemassa, sitä varten ovat ystävät ja perhe? En itseasiassa tiedä, haluanko edes olla siinä asemassa. En haluaisi alkaa huolehtimaan taas yhdestä ihmisestä lisää, semminkin kun tämän “suhteen” tulisi olla hauska ja kepeä, täynnä kuplivia pikkutuhmia tunteita ja kliimaksin katkua? Tämän suhteen pitäisi olla se, joka tekee puoliksi tyhjästä lasistani puoliksi täyden.
Mutta. Meiliin tuli vastaus, tietenkin. “Tiedän kuitenkin että olet tukenani ja arvostan sitä suunnattomasti. Suukkoja!”
Perkele. Tässä sitä nyt onnistutaan olemaan huolehtimatta.
Nörttipojalla on taipumusta suurennella asioita, ja hän unohtaa usein omassa nuoruuden (älyllisessä) ylemmyydentunnossaan ettei hän ole maailman viisain ihminen. Minä lähes yhtä viisaana (heh) ja satavarmasti vanhempana ja kokeneempana sitten toppuuttelen, käännän kaleidoskooppiaan kunnes kuva muuttuu toiseksi ja poika tajuaa; ja koska harvassa ovat ihmiset, jotka tähän hänen kohdallaan kykenevät, hän luottaa minuun (ja tukeeni). Ja sitä hän nyt myös selvästi kaipaa; että joku tulisi ja laittaisi asiat päänsä sisällä tärkeysjärjestykseen, muistuttaisi hyvistä puolista ja lempeästi syyttäisi pirun maalaamisesta seinälle. Antaisi ison halin ja kertoisi, että asioilla on tapana selvitä, ja että pikkuveli ei kuole. Veisi ajatukset muihin asioihin tarkoin harkituin suukoin ja kosketuksin. Buuttaisi ylikierroksilla toimivan käyttöjärjestelmän niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.
Ja onhan se toisaalta ihanaa, että minuun luotetaan; ilman molemminpuolemista ja sataprosenttista luottamusta kun tämä suhde ei olisi sitä kaikkea, mitä se nyt on. Mutta jotenkin sitä haluaisi jättää ne toisen tukemiseen johtavat tilanteet siihen omaan arkisuhteeseen, siinähän ne menisivät kaiken muun arjen keskellä vauhtiraitakalsareita pestessä.