”Jätä se!”

Luen postauksiini jätettyjä kommentteja kasvavalla mielenkiinnolla. Sitä odottamaani ja pelkäämääni tuomitsevien kommenttien tulvaa ei (ainakaan toistaiseksi) ole kuulunut – päinvastoin! Toki valitsemani toimintatapa herättää monissa kommentoijissa ristiriitaisia tunteita, mutta jopa hienoista ymmärrystäkin tilanteeseeni on löytynyt. Pidän siitä, että juttujani kommentoidaan (niin, kukapa bloggaaja ei…) ja toivon että niin tapahtuu vastaisuudessakin. Kommenttien kautta kääntyy nimittäin oma kaleidoskooppinikin. Kiitos siis kaikille tähän saakka kommentoineille ja lisää otetaan mielellään ja mielenkiinnolla vastaan!

Vierailija kommentoi aikaisempaan postaukseeni:

“Löysin juuri blogisi ja luin kaikki postaukset yhdeltä istumalta. Mielenkiintoista, herättää ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta ymmärrän täysin ratkaisusi, olen itse elänyt hyvässä suhteessa 9 vuotta, jonka seksi oli aivan kauheaa. Loppujen lopuksi olin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä, piti miettiä että pettääkö vai jättääkö. Ensin petin, joka oli suurin virhe, sitten jätin, mikä oli oikea teko. Oikea teko siis minulle.Kirjoituksiasi kun luin niin pyöri mielessä että jos en olisi jättänyt, niin tälläistä elämää minäkin nyt varmaan viettäisin.”

Olen siitä saakka kun luin ylläolevan kommentin, pohtinut että olisiko sittenkin parempi jättää. Voiko seksitön suhde olla hyvä ja tarpeeksi tyydyttävä? Kumpi on itseasiassa itsekkäämpää; ulkoistaa seksin tarpeensa salarakkaalla, vai dumpata koko mies?

Jos tänään töitten jälkeen marssisin kotiin ja ilmoittaisin, että tämä meidän juttumme on nyt taputeltu, se olisi miehelleni valtava järkytys jolla olisi kauaskantoiset seuraukset. Ensinnäkin, mieheni rakastaa minua yhä täydestä sydämestään, joskin näyttää sen enemmän käytännön tekoina kuin varsinaisin hellyydenosoituksin. Esimerkkinä mainittakoon hänen minulle rakentamansa “meikkihuone” (oli huomannut, että ehostan itseäni aina epäkäytännöllisesti ja kyyröttäen ruokapöydän ääressä peilinä tyhjästä puuterista rikottu pikkupeili); nyt on meikkipöytä, peili, töpselit kuivureille ja kihartimille; laatikosto ‘tyttöjen krääsälle’ ja jopa spottilamput. Ja kaksi hyllyä parfyymikokoelmalleni. Toinen esimerkki on sisäänkäveltävän vaatekaapin seinälle ilmestyneet naulakot käsilaukuille – oli huomannut että laukkuaddiktin kokoelma oli alkanut kasvaa niin, että sängyn alla ei enää ollut tilaa. Tulin kotiin ja kaikki laukut olivat somasti järjestetty säännöllisiin riveihin kaapin seinälle.

Ja toki meillä jaetaan perinteiset ilta- aamu- ja kotiintulosuukot joka päivä. 

Toisekseen, pesäeromme merkitsisi sitä, että joutuisimme myymään unelmatalomme, jota olemme nyt asuttaneet ja rakkaudella rempanneet jo nelisen vuotta. Olemme molemmat sitä mieltä, että tästä talosta emme luovu koskaan, olkoonkin että se on meille aivan liian suuri. Niin suuri, että yhden ihmisen tienesteillä ei makseta lainaa, vaikka tienaammekin molemmat suht hyvin. Lisäksi, mieheni paljon matkustusta vaativan  työn vuoksi joutuisimme luopumaan kahdesta koirastamme. Tai siis hän joutuisi luopumaan niistä.

Miltä miehestäni tuntuisi, jos ilmoittaisin eron syyksi seksin vähyyden? Sehän murtaisi hänet. Että hänet nyt siirretään syrjään jonkin niinkin pinnallisen jutun (?) kuin seksin takia? Mitä tapahtui sielunkumppanuudelle? Pystyn jo kuvittelemaan eropäätöksestäni seuraavan dialogin, ja pelkkä sillä ajatustasolla leikittely puistattaa, kuristaa kurkkua.

—

“Etkö enää rakasta?”

“No kyllä tietenkin, ihan yhtä paljon kuin ennenkin – ellen enemmänkin!”

“Miksi et sitten halua enää jatkaa kanssani, elää yhdessä vanhaksi?”

“No kun panettaa ja et tyydytä minua.”

—

Öh.

Mies on jo yli nelikymppinen, minä jo ko. lukemaa hyvää vauhtia lähestymässä. Millä todennäköisyydellä löytäisimme jotain vielä parempaa kuin mitä meillä on nyt yhdessä? Siis ihmisen, joka sopisi juuri minulle vielä paremmin kuin se, jonka kanssa nyt vietän aikaani? Eli täydellinen suhde PLUS ne yhteensopivat seksihalut? Että heitettäisiin viimeiset 10+ vuotta hukkaan kun rouvalla vähän haluttaa? Todennäköisesti päätyisin/päätyisimme jollain tasolla kompromissiin, ja jos sitä ei haettaisi seksin puolelta, niin sitten sen muun “yleisen yhteensopivuuden” puolelta. Eli toisin sanoen – säännöllisesti melaa mekkoon mutta jonkun kanssa, jota ei aina viitsisi katsella. Tuttavapiirissämme on yksi tälläinen tuuliajoilla ajelehtiva yh-isä, jonka nykykriteeri partnerin valinnassa vaikuttaa olevan ”kunhan ei nyt ihan hullu ole ja suht kiltti”. Niitä kandidaatteja se sitten tasaisin väliajoin raijaa näytille ja me puremme kielemme verille jotta emme sanoisi tai ilmeilisi mitään ainakaan hirveän sopimatonta noista järjen riemuvoitoista. 

Realistisesti ajatellen minulla ei ole enää montaa vuotta siihen, kun hormonitasot alkavat alentua. Kymmenen vuoden sisällä olen jo, ellen nyt ihan porstuassa niin ainakin menopaussin kynnyksellä. Kuinka kauan, kuinka monta vuotta vielä, minua himottaa niin että koen tarvetta ulkoistaa seksin? Veikkaanpa ettei kovinkaan monta. Ei kai sitä tämäkään rouvasihminen koko elämäänsä läpi kulje pikkuhousut märkinä?

Ja siinä vaiheessa kun tämä fysiologinen tarve käy vähemmän tärkeäksi, on kiva jos siinä vierellä on joku, jonka vierestä voi kuvitella heräävänsä vielä seuraavat montakymmentä vuottakin ilman, että suuremmin vituttaa.

Tajuan totta kai, että epäitsekkäämpää olisi olla pettämättä ja tyytyä kaikkeen siihen, mitä minulla muuten on. Älyän, että jos jään kiinni niin mieheni sydän särkyy myös. Eli tavallaan valitsen kahdesta pahasta sen suuremmalla todennäköisyydellä miestäni vähemmän satuttavan vaihtoehdon; tässä kun on mahdollisuus myös siihen, että mies ei koskaan saa tietää ja pysyy onnellisena elämänsä loppuun asti. 

Plus että minä en ole vielä valmis seksuaalisuuteni lopulliseen kuolemaan.