Se kieroin kerta
Vaihto-oppilasvuosi takana, kesäinen Helsinki ja Kaivohuone vuonna 1999 – olisiko ollut peräti toinen iltani Kotosuomessa. Bongasin ystävättäreni jo lähdettyä miehen mukaan yksinäisen pojan istumassa. Katselin että kivan näköinen komistus; ehkä vähän nuorempi kuin minä. Valkoiset housut (kesähousut!), v-kauluksinen t-paita ja blazeri. Puuhelmet kaulassa (ne oli hei silloin muotia).
Tarkkailin poikaa jonkin aikaa; yksin näytti olevan. Vähän itseasiassa arvelutti mennä juttusille – oli ehkä vähän turhankin hyvännäköinen, riittäisivätkö rahkeet. Päätin että joku juju on keksittävä, ja lähestyin.
“Excuse me, is this free?”
Poika aktivoi englannin sisäisen sanakirjansa ja vastasi savolaisvoittoisella aksentilla myöntävästi, viittoi tuolia vieressään. Parkkeerasin hyvilläni.
Kyseli sitten, mistä olen ja mitä teen. Vastasin (silloin vielä) täydellisellä pohjoisirlantilaisella aksentillani (aksentista kiitos UK-kämppikselleni), että Belfastistahan minä, ja täällä Helsingissä tekemässä gradua suomalaisten juomakulttuurista – sosiologi kun olen. Ja että Belfastin yliopisto vielä maksaa viulut; haluaisiko poika uuden oluen?
Vähistä rahoistani sitten kävin ostamassa oluet.
Ehdimme jutella varmasti puolisen tuntia, ennen kuin liika alkoholi aikaansai lapsuksen; lipsautin lauseeseeni sanoihin kompastellessani supisuomalaisen “eikun“.
Pojan silmät levisivät, ruosteinen kolikko tipahti:
“Heeeei sähän oot suomalainen!“
Myönsin virnistellen ja tunnustin, että huijarihan minä. Ilmeisesti olin jo ehtinyt tehdä vaikutuksen, sillä poika ei suuttunut vaan purskahti nauruun myöntäen, että oli mennyt halpaan. Kai kierous viehätti savolaista – nehän kai sanonnan mukaan ovat itsekin niin kieroja, että hattukin pitää päähän ruuvata. Hehe. Suattaahan tuo olla niinnii tai sitte ei.
Pilkun jälkeen yhdessä rantakallioille; istuimme ja jutustelimme niitä näitä. Odotin koko ajan, että poika olisi tehnyt jonkinlaisen aloitteen, mutta kädet pysyivät omalla puolella, vaikka tuikkivista silmistä päätellen poika oli valmis lähempäänkin tuttavuuteen. Lopulta en enää kestänyt, vaan puuskahdin, että joko tässä turpaakin aletaan antaa (mummun käyttämä termi pussailulle) vai turhaanko täällä on koko yö kykitty. Poika suuteli huvittuneena – ja hyvin suutelikin.
Aikamme teineiltyämme päätimme siirtyä läheiseen pusikkoon hieman intiimimmän kanssakäymisen pariin. Huomioitavaa on, että kello oli tässä vaiheessa melkein kahdeksan aamulla, ja ranta alkoi houkutella lenkkeilijöitä ja koiranulkoiluttajia. Väsymys, humalatila ja lisääntynyt trafiikki saivat aikaan sen, että seksi ei ollut mitenkään hirveän ikimuistoista; ja kun joku viaton labradorinnoutaja tuli nuuskimaan kriittisistä paikoista, päätimme pistää pillit kirjaimellisesti pussiin ja suunnistaa keskustaa kohti.
Poika saattoi minut aamubussiin, pyysi numeroa ja tekstasi muistaakseni heti seuraavana päivänä. Ensimmäisillä treffeillä puhuttiin sitten syntymävuodesta ja teeskentelin etten usko jotta saisin nähdä ajokortin (olin totaalisesti unohtanut pojan nimen). Olihan se sitten minua kolme vuotta nuorempi.
Suhdetta kesti reippaasti yli vuoden (ja ystävinä ollaan säilytty ihan tähän päiväänkin asti), mutta fasinaatio julkisiin paikkoihin ja kiinnijäämisen riskiin säilyi; anteeksi vaan Pohjois-Haagassa tuona aikana asuneet opiskelijat; me siellä parvekkeella pantiin.
Nostalgiamielessä ja perjantain piristykseksi vähän vielä Martti Mielikäistä kehiin. (Anteeksi turkulaiset!)