Nörttipoikatuntemuksia

Vähän huonolla omatunnolla postaan vasta tänään; eilen jo koko päivän sormia syyhytti päästä kirjoittamaan, mutta johtuen kokoussumasta ja siitä että olin perjantain vapaalla, oli pakko jättää päässä pyörivät ajatukset sinne pään sisälle mylläämään ja paiskia töitä.

Miltä minusta nyt sitten tuntuu näin Postnörttipoika-aikakautena?

Ei miltään. Tuhahdin tätä kirjoittaessani huvittuneesti, sillä se on totuus. Ehdin jo ajatella, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla – sillä pitäisihän normaaleilla tunteilla varustetun ihmisen tuntea ainakin jonkinasteista haikeutta jos tärkeä ihminen poistuu elämästä?

Mutta sillä hetkellä kun luin Nörttipojan kuuluisat viimeiset lauseet (heh), kaikki tunteet, sekä nykyiset että tulevaisuudessa mahdolliset, pyyhkiytyivät pois saman tien. Todella vaikeaa selittää, mutta ajattelin jotakuinkin niin, että jos tuo pystyy sanomaan tuommoista, niin eipä ole kovinkaan kaksinen ihminen; eikä ainakaan minun omistautumiseni arvoinen. Tunsin vain helpotusta saadessani päättää suhteen, joka oli mennyt enemmän tai vähemmän draamailuksi; sitäpaitsi olin jo hieman kyllästynyt olemaan jatkuvasti se toisen tukija.

Siltikin, vaikka en haikeudella muistelekaan mennyttä vuotta (ehkä joskus tulevaisuudessa, mutta en ainakaan vielä), niin tiedostan että se oli mukava vuosi ja antoi minulle paljon. Nörttipoika teki minut onnellisemmaksi ja itsevarmemmaksi naisena kuin mitä olin. Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen kaikesta huolimattakin. 

Nörttipoika ei toistaiseksi ainakaan ole ottanut mitään yhteyttä; ja toivon ettei enää otakaan. Minun puoleltani tämä elämäni episodi on suljettu, ja kuten edellisen postaukseni kommenttikentässä jo mainitsinkin, minulla ei ole mitään tarvetta ottaa enää yhteyttä häneen (enkä voikaan, sillä poistin hänen yhteystietonsa enkä muista niitä ulkoa, heh). En ole edes katkera – minua ei vaan enää kiinnosta.