Kesäkäsilaastari

Huomasin käyttäväni aamulla normaalia enemmän aikaa työvaatteitteni valintaan. Hiuksetkin jätin auki ja tälläsin tavallista huolellisemmin meikkiä. Mietin ensin, että onkohan nyt post-Nörttipoika-aikakautena tärkeää näyttää fyysisesti huolitellulta; että jos peilistä katsoo (ainakin omasta mielestään) kaunis nainen, niin kukaan ei huomaa että sisällä on pelkkää silkkoa. Keeping up the appearances ja silleen.

Sitten tajusin, että eihän tässä nyt herranjumala mistään niin syvällisestä ole kysymys; minä tälläydyn, koska töissä odottaa snadisti särkyneeseen sydämeen täydellinen lääke: 185 senttiä nuorta miestä ja hänen ruiskukansinisiä silmiään noin metrin päässä omistani.

Kesäkäsi muuten opiskelee teknisessä korkeakoulussa insinööriksi, ja on meillä kehittämässä uuden tuotteen prototyyppiä. Puuman nörttejä metsästävä sielu laulaa Oodia ilolle. Repeatilla. Saksaksi. 

Kuinkas sattuikaan, olimme eilen kahdestaan toimistolla (ja ollaan vielä tänäänkin). Ne vähät pukumiehet jotka vielä eivät ole kesälaitumilla, ovat työmatkoilla. (No pomo on paikalla, mutta omassa toimistossaan.) Kesäkäden ujous alkaa hieman väistyä uteliaisuuden tieltä; puhuimme tulevasta kesälomastani ja hän oli positiivisesti yllättynyt siitä, että pidän virvelöinnistä – se kun sattuu olemaan hänenkin sydäntään lähellä.

Seuraavaksi Kesäkäsi olikin rullannut toimistotuolinsa vierelleni – aivan liian lähelle – ja esitteli kännykästään kalansaaliitaan. Totesin, että hauki on kyllä suurempi kuin mitä minä olen koskaan onnistunut nappaamaan. Kesäkäsi katsoi intensiivisesti silmiin ja väläytti:

“Niin, näissä kalahommissa koolla on myöskin väliä.”

Minä häkellyin, Kesäkäsi tajusi mitä oli vihjannut ja häkeltyi häkeltymisestäni. Rullasi itsensä vaivihkaa takaisin omalle paikalleen. Molempia hymyilytti vielä pitkään jälkeenpäin. 

Pieni laastariflirtti tekee hyvää.