Tunnustus eli mistä Rouva löysi (into)himon nuoriin miehiin
“How do we begin to covet, Clarice? Do we seek out things to covet?”
Lainaan (fiktiivistä) sarjamurhaajaa selittääkseni “puumailuni” alkulähteen. Ei ehkä ihan Euroopan paras aloitus postaukselle?
Aion nyt tunnustaa suurimman syntini maailmanlaajuisessa ensi-illassa. Pitäkää kiinni huiveistanne!
Viitisen vuotta takaperin muutimme uuteen taloon ja tutustuimme uusiin naapureihimme itseasiassa kanimme avustuksella; ryökäle karkasi kopistaan ja painui juhlimaan naapureitten vihannesmaahan. Siinä sitten kahviteltiin ja päiviteltiin ovelaa kaninpoikaa naapuripariskunnan kanssa – tuolloin päälle nelikymppinen aviopari, 2 (aikuista) lasta. Tuttavuus edistyi: lainailtiin toisiltamme puutarhavälineitä, tehtiin yhdessä talkoohommia milloin heillä, milloin meillä. Jälkikasvunsa, 2 poikaa, auttoivat usein ja ottivat jälkeenpäin talkoo-oluita kanssamme. Ystävystyimme koko perheen kanssa ja vietimme paljon aikaa yhdessä.
Jossain vaiheessa huomasimme, että viihdymme itseasiassa poikien kanssa paremmin kuin vanhempiensa kanssa. (Melkein) 20+ ja 30+ tulivat kuitenkin paremmin toimeen kuin 30+ ja 40+. Ei siten ollut tavatonta, että kävimme poikien kanssa radalla; tai pojat tulivat meille.
(Kuka arvaa jo, mihin tämä johtaa..?)
Ensimmäisen kerran huomasin himoitsevani naapurin nuorempaa (tuolloin 19-vuotiasta) poikaa 4 vuotta sitten, kun olimme kaikki yhdessä uimassa kuumana kesäpäivänä ja poika otti t-paidan päältään paljastaen täydellisen sixpackin, joka komplimentoi hänen veistoksellista vartaloaan; leveät hartiat, kapeat lanteet, tummat hiukset ja jäänsiniset silmät, mittaakin liki 190 senttiä. Oli kuin olisi astunut keskelle tunnetun kolajuoman mainosta; suuta kuivasi, pulssi kohosi ja pään sisällä soi soundtrack. Poika oli ujo, mutta ei niin ujo etteikö huomannut lautasen kokoisia silmiäni. Hymyili kainosti. Vasta kun pojan äiti alkoi rykiä paljonpuhuvasti, tajusin repiä katseeni pois, kohti omaa aviomiestäni. Sen jälkeen huomasin katsovani poikaa eri tavalla. Ja poika vastasi katseeseeni; jäimme usein kaksin maailmaa parantamaan muitten jo mentyä nukkumaan. Minusta tuntuu että oikein odotimme noita hetkiä.
Puolisentoista vuotta myöhemmin juhlistimme uutta vuotta naapurissa. Ensin nukkumaan menivät vanhemmat. Sitten isoveli. Sitten mieheni. Uuden vuoden ensimmäisten, neitseellisten tuntien tikittäessä hyvää vauhtia menemään löysin itseni tuijottamasta naapurin nuoremman pojan silmiin. Youtubesta etsitty biisi loppui. Hiljaisuus sattui korviin. Ajan kontinuumi tuntui venyvän, hidastuvan. Poika tuli lähemmäksi. Ja lähemmäksi. Ja suuteli minua epävarmasti, täristen.
Se oli sitten menoa. Jälkeenpäin poika tunnusti, että kerta oli hänen ensimmäisensä. Vaikka kokemus oli sinällään (molemmille) kaunis, sovimme ettemme ota toisintoa. Kuukautta myöhemmin rikoimme sopimuksen yhteisestä päätöksestä; tällä kertaa alkoholilla ei edes ollut osuutta asiaan.
Näitten kahden kerran jälkeen sovimme aikuisten oikeasti (argh), että emme jatka molemmille syyllisyydentuntoja ja katumusta aiheuttavia lihallisia aktiviteettejämme, ja päätös on pitänyt tähän päivään asti; molemminpuoleinen kutina tuli raavittua. Turha varmaan mainitakaan, että kukaan ei tiedä tapahtuneesta (ennen tätä postausta). Olemme edelleen läheisiä naapureitten kanssa, ja vielä läheisempiä naapurin poikien kanssa. Paradoksaalisesti naapurit kutsuvat meitä poikien “surrogaattivanhemmiksi”. Oidipaalisesta kompleksista puheenollen..?
Mutta ei liene ihan pelkkää sattumaa, että Nörttipoikani on…noh, n. 190-senttinen, leveäharteinen ja kapealanteinen, tummahiuksinen, sinisilmäinen ja seksin suhteen kokematon.
“We begin by coveting what we see every day. Don’t you feel eyes moving over your body, Clarice? And don’t your eyes seek out the things you want?”
—
Englanninkieliset lainaukset: Hannibal Lecter/The Silence of the Lambs (1991)