Unenlahjoista, oksentavista koirista ja tiimityöskentelystä
Ykkösmies ei oikeasti herää kovinkaan helposti. Joskus, kun nukahtaa sohvalle, ei herää vienoon ja hempeään ääneeni, joka lempeästi häntä yrittää vokotella unen puutarhasta takaisin todellisuuden porteille. Ei herää hellään ravisteluunikaan.
Ja kaikki minut tuntevat tietävät, mitä tarkoitan “vienolla”, “hempeällä” ja “lempeällä”. Muut voivat koettaa arvata. Mutta Ykkösmies ei herää, ei vaikka oma ääni on jo variksenkäheä ja ravistelu alkaa sattua (omiin) hartioihin.
Sen sijaan Ykkösmies on työnsä puolesta tottunut “äkkiherätyksiin” puhelinsoitoilla. Niinpä nykyään, mikäli minun pitää herättää Ykkösmies tehokkaasti ja nopeasti, soitan yksinkertaisesti hänen kännykkäänsä. Mies pomppaa joka kerta jalkeille välittömästi ja sataprosenttisen hereillä.
Tämä on muuten joka kerta ihan yhtä hauskaa.
En tajua, miten miehet (vai olenko vain minä niin onnekas, että olen onnistunut pariutumaan tukkinukkujan kanssa) voivatkin olla niin syväunisia.
Minä heräsin viime yönä siihen, että koira yökkii. Siitäkin huolimatta, että käytän korvatulppia. Samalla tajusin kaksi asiaa.
- Olen ninjaakin nopeampi, jos tilanne niin vaatii.
- Ykkösmiehen shokkiherätyksenä toimii mainiosti myös se, että pistää varoittamatta makuuhuoneen valot päälle kello kaksi aamuyöllä.
Koiran yökkiminen käynnisti seuraavanlaisen tapahtumasarjan:
Minä lennähdin ukemintapaisella kierähdystyylillä sängystä kakomisäänen suuntaan ja läväytin samalla valot päälle samaan aikaan yöpaitaani riisuen; olin jo ehtinyt kartoittaa, että yhtään pyyhettä tai muuta oksennuksen vastaanottamiseen sopivaa kankaankappaletta ei ollut lähettyvillä, ja koira oli aikeissa oksentaa valkoiselle lampaantaljalle. Vaihtoehtoisesti ykää menee puulattian lautojen väliin, joten jonkinasteinen suoja on tarpeen.
(Huomio ei-koiranomistajille tässä vaiheessa: koiran kakomisen ja itse oksun välinen aika on vakio, ja mitataan sekunneissa.)
Nappasin liki 70-kiloisen koirani puolinelsoniin ja onnistuin siirtämään kakovan ja vastaanhangoittelevan mötikän kauemmaksi lampaantaljasta ja asettelemaan yöpaitani projektiilin alle.
Aikaa tässä vaiheessa oli kulunut ehkä noin kymmenen sekuntia. Up yours Matrix.
Ykkösmies oli pongahtanut tikkana istuma-asentoon.
“Mitähelvettiä?”
Vastasin sanattomasti vain liikauttamalla käsivarsiani kämmenpuolet ylöspäin terävästi alaviistoon yöpaidallani makaavaa oksulammikkoa ja syylliseltä näyttävää nelijalkaista kohden, katsoen samalla miestä silmiin.
“Jaa. Okei.”
Ykkösmies nousi rauhallisesti vuoteesta, kutsui koiran mukaansa ja vei tämän pihalle. Minä juoksutin sillä välin pussiksi kiepauttamani yöpaidan pöntön kautta lavuaariin, ja aloin nyrkkipyykille. Mies ohitti alastoman pyykkärivaimonsa myöskin alasti, kantaen vedellä ja pesuaineella täytettyä ämpäriä. Heitti ohi kulkiessaan hurmaavan ja ymmärtäväisen hymyn, johon vastasin, eikä edes tehnyt tiukkaa.
Tullessaan huuhtomaan ämpäriä mies pikemminkin totesi kuin kysyi, edelleen rauhallisesti:
“Niin sähän varmaan menet vielä tupakalle. Että otatko kulta sen koiran sieltä sitten tullessa mukaan.“
Alle kymmentä minuuttia myöhemmin makasimme taas molemmat sängyssä, koira oli jätetty surusilmäisenä ihmettelemään olohuoneeseen. Ykkösmies veti minut lusikkaan ja kuiskasi puoliunisesti hyvän yön toivotukset.
Tarinan opetus? Edes koiranoksennusten siivoaminen aamuyön tunteina ei vituta, jos sen tekee itselleen oikeasti rakkaan ihmisen kanssa, tiimityönä.
