Rasvarejektio

Disclaimer: taas puhutaan vähän oksusta

Kaikkihan lähti siitä, kun pläjäytin itselleni helmikuun alussa tavoitteen pudottaa painoa kymmenen kiloa kymmenen viikon aikana. Luin juuri postauksen uudelleen, ja täytyy todeta, että ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mitä tulee alkoholi- ja noutoruokakieltoon. Kyllä sitä valkkaria tuli tissuteltua viikollakin, ja kerran viikossa kotiin ilmestyi – ja ilmestyy muuten edelleenkin – hymyilevän lähetin tarjoilemana lättänä pahvirasia.

Mutta siitäkin huolimatta tavoite tuli saavutettua. Ja itseasiassa tänä aamuna vaaka kertoi – kuten on kertonut jo viimeiset puoli vuotta – että tavoitteessa on, ei ainoastaan pysytty, vaan tulosta vieläpä parannettu. Viisitoista ja puoli kiloa kevyempänä kuin helmikuussa, ja Ykkösmieskin heilahti yhdeksästäkympistä seitsemällä alkavaan vaakalukemaan.

Me vaan jotenkin niin tykästyttiin siihen uuteen tapaan syödä, että ei olla haluttu opetella siitä pois; vähemmän ja vähärasvaisempia lihoja, enemmän kasviksia, vaihtoehtoisena proteiininlähteenä erinäiset pavut. Ei enää vaaleaa leipää, pastaa tai riisiä; tai ei ainakaan niin usein. Voisihan tuosta vielä kymmenisen kiloa pudottaa, mutta ei ole kiire, sillä olo on hyvä näinkin; energisempi, kevyempi. Joka viikko ainakin yksi uusi resepti, ja Ykkösmies kiittelee keittiöprinsessaansa. ”Mä en ole varmaan koskaan syönyt näin hyvin.” 

Sitten se haittapuoli.

En voi enää syödä (todella) rasvaista ruokaa. En, vaikka joskus haluaisinkin.

Ensimmäisen kerran oireilin ollessani Englannissa työmatkalla. Istuimme pomoni kanssa hyvämaineisessa ravintolassa ja suupieleni vettyivät, kun bongasin listalta yhden entisen elämäni suosikeista; crispy pork bellyn. Annos oli täydellisesti valmistettu: porsas oli päältä rapea ja muuten hitaasti kypsennetty meheväksi. Haistoin rasvan jo annoksen saapuessa, mutta söin sen silti hyvällä ruokahalulla loppuun. Kyytipojaksi otettiin pullo punaviiniä kahteen pekkaan.

Seuraavan kerran oireet saapuivat, kun Ykkösmies kävi hakemassa kiinalaista noutoruokaa. Neljästä frittibanaanista kaksi upposi allekirjoittaneen suuhun. Tällä kertaa ruokajuomana oli vesi.

Molemmilla kerroilla päädyin halimaan wc-pyttyä nukkumaan menon jälkeen. Se alkoi korventavana tunteena palleassa; tuntui että pitäisi röyhtäistä miehekkäästi, mutta ei voinut. Närästystä, epäilin monet jouluateriat läpikahlanneena, ja join kuuliaisesti Samariinia. Ei auttanut.  

Makuulle paneutuminen vain pahensi asiaa, kunnes oli pakko antaa periksi ja hipsiä vessaan. Kummallisinta on, etten antanut ylen koko ateriaa – vain sen rasvan. Kummassakin rasvaöveritapauksessa muutaman ruokalusikallisen suuruinen tyhjennys kirkasta, rasvaista nestettä, joka jäi itsepintaisesti kellumaan rasvakupliksi jopa vessan vetämisen jälkeen, ja korvennus oli ohitse.

Tuli tunne, että se rasva ikäänkuin jäi kellumaan mahalaukkuun muun aterian päälle, eikä kehoni pystynyt enää prosessoimaan sitä.

Mielenkiintoista muuten on, että voin yhäkin nauttia oliivi- tai rypsiöljyä tyyliin suoraan pullosta, eikä tämä rasvan muoto aiheuta mitään ongelmia. Puoleen desiin oliiviöljyä puristetut kaksi valkosipulinkynttä ja ripaus himalajansuolaa on edelleen lempidippini, mikäli herkuttelen itseleivotulla leivällä; samoin kaikki salaatinkastikkeet ovat oliiviöljypohjaisia. Puuman keho 2.0: ehdoton ei tyydyttyneille rasvoille? 

Bye bye piggy, mama’s gonna miss you.