Koulutus = menestys?
Satuin eilen törmäämään minsun pohdintaan koulutuksen ja menestyksen suhteesta. Muistan, kuinka oma äitini aina patisti opiskelemaan; en saanut edes käydä (kesä)töissä niin kauan kuin olin lukiossa, koska ne vuodet tuli pyhittää opiskelulle, ja kesälomat akkujen lataamiselle.
Lukion jälkeen jämähdin muutamalle välivuodelle, ja elätin itseni telemarkkinoijana, kaupan kassana ja sijaisopettajana. Pisin pesti oli neljä kuukautta moskeijaissa, jossa opetin pientä maahanmuuttajaryhmää ikähaitarilla 7-12. Siellä siirryttiin sulassa sovussa biologiantunnilta arabian ja Koraanin opiskeluun; arabian muslimityyliin pukeutunut naispuolinen opettaja teki minulle ruokatunnilla hennatatuointeja ja keskustelimme nurmikolla toistemme jumalista sulassa sovussa, kevätauringosta nauttien.
Välivuosihaahuilu alkoi kuitenkin kyllästyttää; kaipasin uusia haasteita ja pääsin himoitsemaani kaupalliseen oppilaitokseen ensiyrittämällä. Bisnes se on mikä kannattaa, tuumasin ja tankkasin makroekonomian kurssikirjoja.
Nyt, viitisentoista vuotta myöhemmin valmistumisesta, tienaan vähemmän kuin Ykkösmies. Vain ihan vähän vähemmän, mutta kuitenkin.
Ykkösmiehen opiskeluhistoria on vallan erilainen. Koulu ei kiinnostanut juuri koskaan, peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli häthätää kutosen pintaan (minä sen sijaan olin hikari yli yhdeksän keskiarvolla). Peruskoulun jälkeisen ammattikoulun maalarilinja ei niinikään kiinnostanut; itseasiassa mies tuplasi viimeisen lukuvuotensa ja pääsi vasta toisella kerralla säälistä läpi, koska opettajat eivät jaksaneet hänen pahistelujaan yhtään vuotta enempää.
Vuosia yritinkin (äitini mieliksi?) seurustella “omantasoisteni” kanssa; eksiini mahtuu muutama kauppatieteitten maisteri, diplomi-insinööri ja 3D-ohjelmoitsija, jolla on oma ja erittäin lukratiivinenkin pelifirma. Firman nimi jätettäköön mainitsematta.
Sitten tuli duunari ja vei jalat alta.
Ykkösmies on aina ollut käsistään kätevä; osaa korjata autot ja muut mekaaniset vempaimet, maalaa, remppaa ja rakentaa puusta. Vahvat, suonekkaat käsivarret ovat kuin luodut rikkinäisten korjaamiseen, entisöintiin ja uuden luomiseen. Lihakset on hankittu työnteolla, ei punttikselta. Kädet ovat suuret ja karheat, voimakkaat. Uuuh.
Ykkösmiehen ensimmäinen työpaikka oli ruiskumaalarina. Kerran sitten sattui työpaikallaan niin, että joku kone oli mennyt rikki, ja mekaanikko oli lähtenyt siltä päivältä kotiin. Tuotanto seisoi, ja pomolle tuli tuskanhiki. Ykkösmiehellä ei ollut sillä hetkellä mitään tekemistä, joten hän tumppasi sätkänsä ja pyysi saada katsoa konetta.
Varttia myöhemmin kone toimi ja tuotanto saatiin käyntiin.
Ykkösmiehen pomo oli fiksu mies, ja tarjosi saman tien pestiä mekaanikkona. Siitä asti Ykkösmies on korjannut kokonaisia tuotantolinjoja ja asentanut uusia. Niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Erityisosaamisestaan maksetaan hyvin, ja LinkedInin kautta satelee työtarjouksia. Pienissä piireissä on kysyntää ammatti- ja kielitaidolle; sillä Ykkösmies puhuu sujuvasti kolmea kieltä enemmän tai vähemmän itseoppineena.
Ei se aina ole se koulutus, mikä ratkaisee. Erityislahjakkuuteen ei tarvita päästötodistusta, eikä sitä opita koulun penkkiä kuluttamalla.
Voisi jopa sanoa, että koulutus on itseasiassa tavallaan vain ylimääräinen softa sisäiselle kovalevylle; ja ilman hyvin hyrräävää kovalevyä ei tyyriistäkään softasta ole mitään hyötyä. Siksi täytyisi pohtia tarkkaan, minkälaista softaa ylipäätään tarvitsee, vai tarvitseeko mitään.