Käynti urologilla
Tänään se sitten vihdoin tapahtuu. Ykkösmies menee ottamaan sormen hanuriin puhumaan urologin kanssa haluttomuudestaan ja alhaisista testosteroniarvoistaan.
Olen itseasiassa todella onnellinen ja onnekas, että minulla on mies, joka ei välttämättä ole se maailman romanttisin, mutta joka ottaa suhteemme niin vakavasti, että on valmis avautumaan ventovieraalle varmasti arasta ja vaikeasta aiheesta. Minun mielestäni se, että Ykkösmiestä huolestuttaa minun seksuaalinen turhautumiseni, on merkki rakkaudesta. Että se haluaa, että minulla on meidän suhteessa hyvä olla; ja että sitä surettaa, ettei se voi tyydyttää minua.
En olisi koskaan voinut kuvitella, että joku niinkin maskuliininen voisi kärsiä haluttomuudesta. Ykkösmiehestä huokuu miehisyys; semmoinen alfamaisuus, jonka koiraeläimillä voi nähdä dominoivana käytöksenä. Ykkösmies on se uroskoira, joka ei turhia rähise ja murise, vaan laittaa rauhallisesti leuan toisen niskan päälle; minulla on lauman johtajuus. Se, joka ottaa johdon omiin käsiin, kun tilanne vaatii johtajaa. Se, joka pelkällä läsnäolollaan rauhoittaa nuorien koirien laumahierarkianahinat.
Kukaan ei voi kuvitellakaan, miten hiljaista meidän makuuhuoneessamme on. Ja miten se minua turhauttaa.
Lauantaina tuttavapariskunta – juuri se, joka on piakkoin menossa naimisiin – tuli saunomaan ja viettämään iltaa. Tuleva morsian valitteli, että seksiä on liikaa; että joskus on niin väsynyt, että haluaisi vain mennä nukkumaan. Melkein purskahdin itkuun pelkästä kateudesta, ja vino hymyni oli vähintäänkin väkinäinen, kun kommentoin jotain ympäripyöreätä hänen kysellessään minun kokemuksistani aiheesta.
Jos olisin viisitoista vuotta sitten ollut näin seksittömässä suhteessa, olisin viheltänyt pelin poikki jo kauan sitten. Nyt en edes harkitse asiaa. Miten voi jättää oman sielunkumppaninsa, ihmisen jota rakastaa sydämensä pohjasta, vain sen takia, etteivät peitot heilu säännöllisesti?
Ehkä asiaan tulee muutos. En kuitenkaan oikein uskalla toivoa sitä; en voi odottaa, että Ykkösmies karauttaa kotiin miekka tanassa ja vetää minut luolamiesmäisesti tukasta sänkyyn, ottaa minut kyselemättä ja kovaa, ilta toisensa jälkeen.
Mutta olisihan se aivan mielettömän ihanaa. Haluan olla taas haluttu niin, että toinen ei pysty pitämään näppejään erossa minusta – haluan yllätyssuutelusessioita kesken ruuanlaiton; niitä niin kiihkeitä, että hädin tuskin muistetaan laittaa liesi nollalle, ettei kastike kärähdä sillä aikaa, kun kiirehdimme makuuhuoneeseen jättäen jälkeemme vanan hätäisesti riisuttuja, myttyisiä vaatteita. Haluan järkyttyä aamusuihkun jälkeen katsoessani itseäni peilistä ja huomatessani, että kehoni on täynnä kiihkeitten suudelmien jättämiä verenpurkaumia, vahvojen käsien jättämiä mustelmia lantiollani. Haluan taas hymyillä typerästi panotukalleni ja virnistellä peilikuvalleni täysin sekopäisen tyydytettynä. Haluan, että jomotus jalkovälissäni muistuttaa minua taas yhdestä yöstä, jolloin unet jäivät aivan liian vähiin.
Toivon. Odotan. En anna periksi; en halua luovuttaa – vielä.