Esirippu

Tiedättehän, miten joskus on pakko tehdä asioita, vaikka niitä ei haluaisikaan oikeastaan tehdä? 

On pakko käydä töissä, jos haluaa ansaita rahaa. On pakko tiskata, ennen kuin pitää syödä suoraan kattilasta. On pakko taluttaa koira vaikka taivaalta sataisi sammakoita, ellei halua siivota jätöksiä olohuoneen parkettilattialta. On pakko tehdä päätös sen samaisen koiran lopettamisesta – vaikka sydäntä vihloo – siinä vaiheessa, kun uskollinen ystäväsi ei enää halua kipujensa takia lähteä lenkille. (Tämä päätös tehtiin meillä eilen, tänään mennään konsultoimaan eläinlääkäriä.) 

Sitten on myös asioita, joita ei ole pakko tehdä. Mutta joskus niitä tekee siltikin, vaikkakin vähän vastentahtoisesti. 

On tavallaan ”pakko” mennä lohduttamaan itkevää ystävää vaikka keskellä yötä, vaikka aamulla olisi aikainen herätys. On ”pakko” pitää lupauksensa, ja lähteä sinne kaksi kuukautta sitten lukkoon lyötyyn tyttöjen iltaan, vaikka päätä kivistäisi ja vatsaa vähän vääntäisi. 

Joskus on vaikeaa sanoa ei. 

Minä olen opettanut itseni sanomaan ei. Joskus on ihan ookoo kieltäytyä, mikäli oma hyvinvointi sitä vaatii.

Milloin sitten pitää sanoa ei? Siinä vaiheessa, kun jonkun asian suorittaminen saa jo etukäteen palan kurkkuun; kun asian suorittamisessa ei ole mitään itselleen positiivista. Kun siitä tulee vain paha mieli. 

Minä sanon nyt ei tälle blogille. 

Ainakin vähäksi aikaa. 

Enää viikkoihin ei ole tehnyt mieli kirjoittaa mitään; ja toisaalta se kirjoittamattomuuskin on sitten kaihertanut. On ollut tunne, että on pakko suorittaa, pakko pitää kolmen postauksen viikkotahtia. Mutta milloin ei ole enää pakko? 

Siinä vaiheessa, kun blogiani lukeva hyvä ystäväni ottaa minuun yhteyttä sunnuntai-iltana, koska on huolissaan jaksamisestani jopa niin, että häntä itseään ahdistaa; siinä vaiheessa on hyvä pysähtyä hengittelemään ja kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä. Haluanko oikeasti, että läheisiäni ahdistaa, vain, koska bloggaan? Haluanko, että minua ahdistaa, koska bloggaan? 

Minulle on aina ollut itsestäänselvää, että haluan kirjoittaa. Olen nauttinut Lilyssä olosta juuri siksi, että kritiikkikin on aina rakentavaa; että keskustelut voivat olla chilipippurinmakuisia, mutta ne tehdään hyvässä hengessä.

Nyt pistän lapun luukulle. Olen henkisen jaksamiseni äärirajoilla, enkä aio riskeerata omaa mielenterveyttäni ”pelkän harrastuksen” vuoksi; sillä harrastushan tämä on, ei muuta. Ei minulle makseta tämän kirjoittamisesta. 

Aion käyttää ”sapattivapaan” oman pääni selvittämiseen. En tiedä, kauanko siinä menee; voi olla että viikko, voi olla että enemmänkin. Haluan vain hengitellä rauhassa ja selvittää omat prioriteettini. Haluan keskittyä olennaiseen; itseeni ja elämääni, minulle läheisiin ihmisiin. Haluan hengittää ilmaa, joka ei ole täynnä myrkkykaasuja. Haluan olla rauhassa. 

Ystäväni, joka otit eilen yhteyttä: kiitos sinulle. Herätit minut huomaamaan, miten olen laiminlyönyt omaa hyvinvointiani. Ehkä herätit minut juuri ajoissa. 

Kiitos kaikille blogiani seuranneille, toivottavasti tapaan teidät Lilylomani jälkeenkin! 

Rakkaudella, Puuma