Finanssimiehen feidaus, Muusikon tindertipunen
Olisihan se jo tähän ikään mennessä pitänyt tietää: jos jokin on liian hyvää ollakseen totta, se ei myös useinkaan sitä ole.
Yhtäkkiä KIK hiljentyi kuin kirkkokansa pastorin astuessa saarnastuoliin. Finanssimies valitteli ensin työkiireitä; ja olimme aiemmin jo sopineet, että vapaa-ajalla ei kikkailla – en halunnut viestitellä hänen kanssaan Ykkösmiehen ollessa paikalla. Siihen ei ollut (minun puoleltani) tarvetta.
Nyt on mennyt jo useita päiviä, etten ole kuullut hänestä mitään; siis siitäkin huolimatta, että Ykkösmiehellä on ensi viikolla muutaman päivän työreissu, ja meillä olisi tilaisuus tavata. KIKin mukaan hän ei ole edes lukenut toiseksi viimeisintä viestiäni, eikä edes vastaanottanut viimeksi lähettämääni. (Enempää kuin nämä kaksi en hänelle olekaan lähettänyt sen jälkeen kun hiljaisuus alkoi – en siis ole stalkannut häntä hiljaiseksi.)
En suoraan sanoen oikein tajua, mitä tapahtui. Molemmilla oli mukavaa, seksi oli hyvää ja kupletin juonikin oli molemmille selvillä. Ehdittiin jopa puhua jo ennen tapaamista, että mikäli jostain syystä alkaa nappaamaan vähemmän, niin ilmoitetaan siitä suoraan, eikä lähdetä roikottamaan toista turhaan langoilla.
Olisin kyllä nyt kaivannut Finanssimiehen kuumia viestejä; Muusikko kun bongasi Tinderistä tipusen, johon alkaa nyt hullaantua. Tämä ei ole vaikuttanut meidän viestintätiheyteemme millään tavalla, mutta alan suoraan sanoen olla kurkkuani myöten täynnä hehkutusta uudesta intohimon kohteesta.
Muusikko ei kerro yksityiskohtia (tietenkään – ja onneksi, koska TOO SOON), mutta ärsyttää kun itsellä ei ole mitään korvaavaa säpinää. Toisaalta toki ymmärrän, että Muusikko haluaa kertoa jollekin – ja minä olen tietenkin täydellinen kohde. Kun kerran nyt ollaan ystäviä. Kirpaiseehan se tietysti vähän; että minä ensin herätän hänessä halun rakastaa ja vastaanottaa rakkautta, ja sitten joku toinen korjaa minun kylvämäni sadon.
Toisaalta taas haluan tietysti, että Muusikko on onnellinen, ja sitä hän ei voinut olla minun kanssani, ei sillä tavalla kun halusi. Mutta toisaalta – kuka kuoli ja teki minusta sen Rakkauden Semiammattilaisen, jonka kanssa sopii valmistella omaa itsetuntoa ja miehisyyttä sitä “oikeaa ja merkityksellistä” suhdetta varten? Mikä perkeleen miehisen eheytymisen Pandoran lipas minusta on tullut?
Olisiko liikaa vaadittu, että joskus saisin itsekin kaipaamani – vain sen intohimoisen rakkaussuhteen paralleelissa universumissa – sen sellaisen, jossa makuuhuoneen lattia täytyy kastella ennen seksiä, etteivät kipinät polta puuhun pysyviä jälkiä? Ilman niitä kaikkia kitinöitä, orastavia tunteita, palavasieluisia tunneanalyyseja; niitä, joissa mennään sielu vereslihalla ja pala kurkussa?
Eikö voitaisi vain naida, olla ja tuntea ilman sen kummempia seuraamuksia.
